Pääkonsertti, Alex Park Hotel
1.9.2001
Krazy Kats
Alex
Park hotellin ovet avattiin yleisölle kello 18.00 ja silloin
oli jo alakerran lavalla Krazy Kats -trio valmiina aloittamaan
ensimmäisen puolen tunnin settinsä - he
esiintyivät illan aikana kaikkiaan kolmesti. Krazy Kats on
akustisin instrumentein soittava, vähäistä
vahvistusta käyttävä kolmikko
pääkaupunkiseudulta. Bändin muodostavat
"herrat" Honey Aaltonen (virvelirumpu, symbaali, laulu), Stefanos
Hirvonen (kitara, huuliharppu, kazoo, laulu) ja Don Carlos
(kontrabasso, laulu).
Krazy Katsien ohjelmisto oli mainio sekoitus menneiden vuosikymmenten
musiikista aina 20- luvun countrybluesista jazzin ja rhythm &
bluesin kautta rock-a-billyyn. Vanhojen klassikoiden ohessa yhtye toki
soitti myös omaa tuotantoaan. Krazy Katsin kundit
"hullaannuttivat" itsensä ja soittonsa
mielettömään draiviin jo toisessa
setissä ja näytti siltä kuin osa
yleisöstä olisi seurannut meininkiä aivan
kuin puulla päähän
lyötyinä. Kolmikon veijarit olivat... sanoisinko
...erittäin vauhdikkaita lavalla. Silti tai siksi tai miten
vain, kundeilla soitto pelasi upeasti yhteen ja heidän
asenteestaan löytyi sopivalla tavalla myös hurttia
huumoria. Noilla "lavaeväillä" saa takuuvarmasti
ihmiset viihtymään, jalat vispaamaan ja
päät
nyökkäilemään - ja mikä
parasta, kera leveän virnistyksen! Muutamilta paikalla
olleilta saamani "hihapalautteen" mukaan tästä
"tuntemattomasta" kokoonpanosta muodostui heille yksi illan
jymy-yllätyksistä. Minä vain ihmettelen
tässäkin yhteydessä (vinkiksi?),
että miksei kukaan musiikkibisnesväestä ole
älynnyt rahdata ja kiireesti näitä
miehiä studioon tai tuonut edes
äänityskalustoa johonkin heidän keikalle?
Ilokseni minä(kin) kuuntelisin tuota perinnetietoista
ilotulitusta myös kotona.
Kello 18.30 yläkerrassa Lahden Rytmin
Ystävät Ry.n puheenjohtaja Heikki Moilanen toivotti
paikalla olevan yleisön lämpimästi
tervetulleeksi Alex Park hotelliin bluesin ja roots- musiikin maailmaan
ja suurin piirtein näin tilaisuuden virallinen avaus oli
suoritettu. Sitten hän kutsui lauteille
päälavan ensimmäisen esiintyjän,
lahtelaisen...
Biisilista
Kuvia
Ismo
Haavisto Band
Ismo Haavisto Band on
hävyttömän harvasti keikkaileva paikallinen
bluesbändi, joka on ollut kasassa vajaat pari vuotta.
Bändin rungon muodostavat Bottlenecks -miehet Ismo Haavisto
(laulu, huuliharppu, kitara) ja Pekka Haukijärvi (kitara).
Orkesterin muut jäsenet ovat Kari Mouhu (kosketinsoittimet),
Jape Huotari (basso) ja Sampo Mäkelä (rummut).
Tässä yhteydessä mainitsen lisäksi,
että yhtyeen kosketinsoittaja Kari Mouhu vastasi kaikkien
päälavalla esiintyvien kokoonpanojen
"monitorisoundeista" (Taposen Masan keskittyessä
salisoundeihin).
Onneksi kohtalaisesti oli jo ihmisiä saapunut hotelliin
huolimatta Ismo Haavisto Bandin aikaisesta aloitusajasta - toki
väkeä olisi voinut olla paikalla tietysti
enemmänkin. Tämä oli seikka, joka
järjestelyväkeä ennakkoon suuresti huoletti
ja siksi yritimme ko. kellonaikaa tuoda korostetusti mainoksissamme
esille.
Ismo Haavisto Band soitti ensimmäisenä
biisinään "San Ho-Zay" ja heti alusta
lähtien olivat kaikki tärkeät palaset
kohdallaan - soitto, rento fiilis, biisien nyanssit ja soundit.
Bändin ohjelmisto oli myös
riittävän monipuolinen, blues- ja soul-vaikutteista
rytmimusiikkia (vanhoja klassikoita kera Ismon omien biisien). Itse
asiassa rohkenen jopa väittää, että
yhtye soitti tähän mennessä yhden kaikkien
aikojen parhaista keikoistaan. Onneksemme Ismon huoli
pidempään kiusanneesta flunssasta ja siihen
liittyvästä yskästä oli turhaa -
hän tuli paikalle Burana -rasia taskussaan. Ismon
lauluääni kesti kuitenkin hienosti, eikä
isommin edes kuulostanut tukkoiselta.
Ismo Haaviston setissä harmillista oli sen lyhyt kesto - se
oli meidän järjestäjien toimesta jouduttu
valitettavasti typistämään 45 minuuttiin
johtuen illan esiintyjien paljoudesta ja tiukasta aikataulusta.
Haaviston bändiä olisi toki
mielellään kuunnellut pidempään.
Yhtye sai yleisöltä myös ansaitsemaansa
huomiota. Vaikkapa lahtelainen Kosti Koivisto kirjoitti RyRylle
sähköpostia mm. seuraavasti: "Suuri kiitos Lahti
Blues & Roots tapahtumasta. Valitsemanne yhtyeet edustivat
hyvin monipuolista bluesia. Erityisesti yllätyimme lahtelaisen
Ismo Haavisto Bandin korkeatasoisesta actista. Emme tienneet ko.
bändistä ennakkoon mitään. Pojat
soittivat sitä perinnebluesia, jossa on vaikutteita
sekä Chicago- että rhythm & bluesista.
Huuliharppu kuuluu mielestäni bluesmusiikkiin yhtä
vankasti kuin steelkitara countrymusiikkiin. Toivon koko
sydämestäni menestystä Ismo Haavisto
Bandille! Tästä herääkin kysymys,
mistä saamme tietoa ko. bändin
esiintymisistä tulevaisuudessa?"
Olen varma, että meillä lahtelaisilla on
hyvätkin mahdollisuudet päästä
tsekkaamaan Ismon bändiä aina silloin
tällöin paikallisiin ravintoloihin -
täytyykin seurailla lehti-ilmoituksia! Ismo Haavisto Band
tekee myös ennakkotietojen mukaan ensimmäisen
levynsä lähitulevaisuudessa, mahdollisesti jo
tämän vuoden puolella. Sitä tietysti
innokkaana "levyhamsterina" odottelen malttamattomana.
Biisilista
Kuvia
Tiny
Tones
Susse Raulamo (laulu, shaker, Bohdran, soppakauha)
ja Jussi Raulamo (kitarat, laulu) ovat aviopari, jotka perustivat Tiny
Tones -trion alkujaan Indianassa vuonna 1997. Heidän
lisäkseen kokoonpanoon kuuluu lyömäsoittaja
- joko Santtu Sääksmäki tai niin kuin Lahti
Blues & Roots -tapahtumassa, Juppo Paavola (rummut,
lyömäsoittimet). Tiny Tones on reilusti omintakeinen
roots- yhtye ja mainio käytännön esimerkki
siitä, miten pienellä, bassottomalla kokoonpanolla
saa aikaiseksi valtavan sielukasta musiikkia ja upeita soundeja.
Alex Parkissakin Tiny Tonesin ohjelmisto piti
sisällään monentyylistä musiikkia
vahvasti omannäköisinä tulkintoina - folkia
("Wayfaring stranger"), irkkumeininkiä ("Katie"),
swingiä ("Undecited") ja jopa bluesia ("Mellow down easy")
kera voodoo- ja New Orleans -rytmiikan. Mukana oli myös
biisejä tunnetuilta lauluntekijöiltä kuten
Leonard Cohen, Johnny Cash ja Bob Dylan. Uskokaa tai
älkää, mutta tuo kaikki edellä
mainittu sulautui vieläpä luontevasti yhteen! Ei
tullut mieleenkään, että mitä
"hiton sillisalaattia" tuo ryhmä oikein tarjoilee! Muutenkin
Susse, Jussi ja Juppo hoitivat homman jälleen
tyylikkäästi kotiin - tunteella tulkiten, rennosti,
mutta varmasti - ilmavuutta ja nyansseja unohtamatta. Kerta kaikkiaan
hieno keikka, joka tuntui olevan kovasti myös yleisön
mieleen! Kuulinpa joidenkin rankanneen esityksen illan parhaaksi!
Ennakkotiedoista poiketen, Tiny Tonesin debyyttilevy ei nähnyt
sittenkään päivänvaloa Lahti Blues
& Roots -tapahtumassa. Se ei valmistunut julkaistavaksi ko.
ajankohtana. Siinä oli kuulemma vähän
hiomista; yhden biisin osalta tekijäoikeudet (lupa)
vielä puuttui ja kannet olivat vielä
tekemättä. Luulenpa, että tuo viive tulee
vielä "palkitsemaan" meidät roots -diggarit -
nimittäin hosuminen ei
välttämättä anna sitä
parasta mahdollista lopputulosta.
Alakerran lava ja tila yhdessä aiheuttivat pieniä
käytännön ongelmia. Susse Raulamo valitteli
keikan jälkeen, että lavasoundit olivat ajoittain
melko heikot ja aavemaiset. Tilan miksaajana toiminut Lahden Rytmin
Ystävien Arvi Vuorinen sanoi minulle myöhemmin
yöllä, että jos ensi vuonna alakerrassa
esiinnytään samassa paikassa, hän ei ole
enää käytettävissä. No,
nämä ovat juuri niitä
käytännön asioita, jotka tulee muistaa uusia
järjestelyjä tehtäessä. Onneksi
tämä soundiongelma ei kuitenkaan varsinaisesti
pilannut alakerran keikkoja. Luulen, ettei yleisöstä
huomattu juurikaan mitään ongelmia edes olevan -
musiikki kuului salissa selkeästi, eivätkä
sounditkaan mitkään niin huonot olleet.
Biisilista
Kuvia
Helander Co
Helander Co. perustettiin vajaat 6 vuotta sitten.
Bändin "isä" ja pääsolisti on Ilkka
Helander (kitara/laulu), jonka "kumppaneina" soittavat Jonni
Seppälä (kitara), Petri Loikala (basso) ja Juha
Litmanen (rummut). Tätä keikkaa viikkoa aiemmin erosi
yhtyeestä huuliharppua soittava, festivaalin
ennakkotiedoissakin mainittu Ville Mehto.
Kovalla uurastamisella Helander Company on vakiinnuttanut maineensa
kovana "live-aktina". Tämä väite saatiin
viimein testattua elävänä myös
Lahdessa. Mielestäni bändin esiintyminen
kesän Puistobluesissa oli umpirautaa - vierailijana lavalla
useimmissa biiseissä nähtiin "roots-Velho" Esa
Kuloniemi. Mutta silti rohkenen ja jopa väitän,
että Helander Co. veti vieläkin kovemman keikan Lahti
Blues & Roots -tapahtuman päälavalla.
Helander Company aloitti settinsä Ilkan loistavalla "My home
town" biisillä - kundit soittivat sellaisella
pieteetillä heti alusta alkaen, että oksat pois!
Muutenkin yhtyeen ohjelmisto oli laadittu mielestäni oikein
toimivaksi - tuttuja ja hiukan tuntemattomampia lainablueseja ja
väliin omia sinisävyisiä tuotoksia -
ikään kuin jokaiselle jotakin! Lisäksi
miksaaja Taponen onnistui loihtimaan nelikolle kerta kaikkiaan upean ja
tukevan soundin. Mainitsen tässä vielä
erikseen, että Ilkka Helanderin tekemä biisi "It's
not for me but for my friend" oli yksi illan kohokohtia. Enpä
suuresti yllättynyt, että keikan jälkeen
Helander Co.:n uusinta cd:tä "Fodder" meni mukavasti kaupaksi
Fennica Recordsin -levynmyyntipisteessä.
Biisilista
Kuvia
Revolution Hi-Fi featuring General Basco
& Don Oparator
Revolution Hi-Fi on tällä
hetkellä kahden lahtelaisen dj:n (Jake Piirainen & Opa
Aho) pyörittämä jamaikalaistyyppinen
"soundsysteemi", joka on keikkaillut aktiivisesti parin vuoden ajan. He
ovat paikallisesti nykyisin melko suosittuja - heidän
kiinnittämisensä yleensä
täyttää tuollaisen 200 hengen klubin
kevyesti.
Revolution Hi-Fin ohjelmisto muodostui monipuolisesti jamaikalaisesta
rytmimusiikista: rootsreggae, dancehall ja ragga. Kaverukset
käyttivät "seteissään", joita oli
kaksi, ainoastaan biisien singleversioita ja subbarit
lähettivät niiden
sisältämän musan todella bassovoittoisesti
(niin kuin asiaan kuuluukin). Hienoa, että ulkomusiikillista
krääsää ja muuta pelleilyä
pojat eivät harrasta ollenkaan - Jamaikan lipun
esillä pitäminen taas oli mielestäni ihan ok.
Revolution Hi-Fin ensimmäinen setti, joka ajoittui osittain
Helanderin ja Groovy Eyesin esiintymisten päälle, ei
kerännyt juurikaan väkeä Velvet
yökerhoon. Tähän olimme toki henkisesti
varautuneet, joskin toiveenamme oli saada Alex Parkiin "perinteisten"
bluesinystävien lisäksi uutta ja nuorta
reggaeväkeä. Mielestäni kokeilu puolusti
hyvin paikkaansa, koska onhan reggae jo
pelkästään todellista juurimusaa ja
Revolution Hi-Fin mukana oleminen monipuolisti mukavasti tarjontaamme.
Poikien toinen soittoaika keräsi paikalle jo ihan
kohtuullisesti väkeä, mutta palaan siihen
vielä kohta tarkemmin. Mieleeni tuli nimittäin
muutama aivoitus, joilla taidan hetkisen leikitellä.
Tiedän, että näillä leveysasteilla
reggaella on melko pieni (sääli), mutta varsin
uskollinen diggaripiiri - osa taitaa kuunnella
pääasiassa vain jamaikalaisrytmejä.
Ehkäpä heille ei tosiaankaan löytynyt
varsinaisen konsertin "bluesahtavasta" annista mitään
mielenkiintoista - tällöin saattoi tietysti lipun
hinta karsia pelkkään "soundsysteemiin" tulijoita?
En näköjään malta olla tuomatta
esille vaatimatonta mielipidettäni puritanismista -
fakkiutuminen pelkästään johonkin tiettyyn
musiikkityyliin on mielestäni lähinnä
huvittavaa. Maailma on täynnä hienoa musiikkia
sitä etsiville, jota ei nykyään kovin
trendikäs musiikkiBISNES ja radiokanavat tuo soittolistoineen
välttämättä edes esille. Avoimin
korvin liikkuminen ja itse vähän vaivaa
nähtyään on tiedossa koko
elämän kestävä, rikastuttava
musiikillinen tutkimusmatka. Kuka sitä yhtä ja samaa
mieliruokaakaan haluaa nauttia joka ikinen päivä?
Selvähän se, että jotkut kokeilut
epäonnistuvat, mutta ilman rasitteina olevia ennakkoasenteita
varmasti osa onnistuukin.
Tarkennuksena vielä turhien
väärinymmärrysten
välttämiseksi - vaikka kirjoitan "yhdelle asialle
vihkiytyneistä" Revolution Hi-Fin yhteydessä, olisin
voinut tehdä sen mainiosti vaikka jonkun muunkin
esiintyjän yhteydessä. Nimittäin
bluespiireistä löytyy harmittavan paljon
henkilöitä, jotka näin
kärjistetysti sanottuna tuomitsevat ja kuuntelevat heille
"uutta" musiikkia lähinnä siten, että
ensiksi on tärkeintä onko se heidän omasta
mielestään riittävän oikeaoppisesti
bluesia. Jos musiikki täyttää nuo ehdot,
sitten ruoditaan artistit vähän muutenkin kuin
musiikillisilla seikoilla - mieluusti vanhat, mustat
esiintyjät Chicagosta tai jostain Mississippistä
(USA:sta) ovat vain niitä harvoja, vakuuttavia ja oikeita
bluestulkkeja; englantilaiset ja muut kalpeanaamat saavat
herkästi asenteella, voi helv....! No, toimikoon jokainen just
niin kuin haluaa! Palataan taas varsinaiseen asiaan.
Revolution Hi-Fin jälkimmäinen "soundsystem"
yöllä toi mukavasti ihmisiä
yläkerrasta paikalle ja monet innostuivat tosissaan jopa
jorailemaan! Hienoa pojat! Olen perin iloinen, että
tapahtumamme nimestä löytyvät sanat blues ja
roots - se antaa Lahden Rytmin Ystävät Ry.lle
mahdollisuuden reilusti erilaisiin kiinnityksiin
menettämättä
pätkääkään vakuuttavuutta!
Biisilista
Kuvia
Groovy Eyes
Groovy Eyes on perustettu jo vuonna 1993, mutta
kokoonpano on vuosien saatossa muuttunut useasti. Miehistö on
sittemmin vakiintunut ja bändissä soittavat Jussi
Raulamo (laulu, kitara), Masa Orpana (saksofoni, kitara), Ville Rauhala
(kontrabasso) ja Juppo Paavola (rummut & perkussiot).
Groovy Eyes on yksi mielibändejäni. Sen alkuvoimaista
musiikkia on minun täysin mahdotonta vastustaa - musiikin
pohjalla on vahvasti blues, mutta kundit eivät kuitenkaan
soita mollissa, eivätkä vollota. Groovy Eyes on
hiukan jatsahtava, kepeästi omintakeisella saundillaan
irrotteleva ryhmä ilman totista akateemista puurtamista.
Yhtyeen suuria vahvuuksia on saada soittonsa svengaamaan heti
ensimmäisistä sävelistä
lähtien - eipä nytkään kuultu
siihen poikkeusta. "Gruuvi Silmien" keikkaohjelmisto koostui
tällä kertaa kokonaan Jussi Raulamon
tekemistä kappaleista, joista löytyy enemmän
tai vähemmän aineksia mm. swingistä, jump
bluesista, bebopista, Louisianan zydecosta ja jopa rock'n'rollista. Ja
kyseinen "sekamelska" eli gumbo tarjoiltiin Lahdessa erittäin
kuumana ja jopa tulisena Jussin Saloran putkien hehkuessa!
Groovy Eyesin soittajat ovat kaikki maamme ehdotonta A-sarjaa.
Yhdysvaltalainen kitaristi Junior Watson (ex. Canned Heat, The Mighty
Flyers) on sanonut: "Kaliforniasta ja koko Amerikasta ei hakemallakaan
löydä parempaa bändiä! Luoja,
niillä kavereilla on homma tosiaan hallussa!
Mietin parhaillaan, tulisiko minun jatkaa tekstiä kundien
yksilösuorituksista tyyliin - kuinka hienosti Masa Orpana
puhalsikaan sen ja sen soolon? tai kuinka
käsittämättömän
tyylitajuinen rumpali Juppo Paavola todellisuudessa onkaan? tai
minkälaisen svengin ja fiiliksen Ville Rauhala kontrastaan
taas "tempoi"? tai kuinka autenttisesti ja omintakeisesti Jussi Raulamo
lauloi eläytyen tyystin hommaansa? Sitten vielä
Jussin ja Masan kitarointi, jne.... Luovutan lisäten,
että se kaverusten yhteinen ymmärrys ja
sisäinen "soittokemia" antaa orkesterin tulkitsemalle musalle
lopullisesti siivet ja lentoonlähtö on
selviö!
Yleisö diggaili ja tuntui
ymmärtävän hyvinkin orkesterin
meininkiä, mutta siltikään Groovy Eyesin
riehakkuus ei oikein tarttunut ihmisiin. Jokunen herätyksen
kokenut meni kyllä välittömästi
Fennican -kojulta ostamaan kotiin viemisiksi "High flyin' but no
foolin' " cd:n. Suosittelen! Se kuuluisikin jokaiseen talouteen
pelkästään jo terapia
lääkkeeksi!
Biisilista
Kuvia
Two Timers (UK)
Two Timers on duo, jossa soittavat aviopari Sarah
James (laulu, lyömäsoittimet, huuliharppu) ja Gordon
Russell (kitarat, "bassorumpu") He ovat esiintyneet vuodesta 1993
lähtien ja soittaneet kimpassa satoja keikkoja. He ovat
toimineet lämmittelybändinä useille
nimekkäille esiintyjille, vaikkapa Status Quo, Taj Mahal ja
John Mayall. Gordon Russell kierteli maailmaa jo Dr. Feelgoodin
kitaristina joskus 80- luvulla. Two Timersin "esikuvia" ovat mm. Aretha
Franklin ja Led Zeppelin. Tässä
näitä ennakkotietoja lyhykäisesti, joita
tuotiin esille mainonnassamme.
Itselläni on kaikki Two Timersin levyt (3 kpl), joten olin
tietoinen, kuinka kova tiimi he yhdessä voivat olla. En vain
ollut nähnyt heitä aiemmin "livenä", joten
minua hiukan kai "arvelutti", että pieni, vahvasti akustinen
kaksikko päälavalla ja illan parhaaseen bailuaikaan.
Huoleni oli todellisuudessa aivan naurettava, sillä, sanotaan
nyt vaikkapa näin,... ainakin Lahti Blues & Roots
-tapahtumassa Two Timers oli "päättänyt
ottaa yleisön" - he aloittivat keikkansa ("Larry's last
goodbye") sellaisella voimalla ja intensiivisellä
esiintymisellä, joka välittömästi
lähes villitsi ihmiset. Nyt oli vihdoinkin
jäyhä hämäläisyys heitetty
nurkkaan!
Two Timersin ohjelmisto oli perin juureva - he esittivät
pääasiassa omia biisejään, joista
saattoi löytää vaikutteita
perinteisestä countrybluesista aina "vanhakantaiseen"
heavyrockiin. Tunnetuimmat lainabiisit löytyivät
Steve Millerin Bandin ("Living in the 21st century") ja Canned Heatin
("Future blues") repertuaarista. Lavalla Gordon Russell soitti istuen
vähäeleisesti akustista- tai
sähkökitaraa, mutta homma kyllä toimi -
hän ikään kuin jätti estraadin
vaimolleen. Sarah olikin loistava ja humoristinen esiintyjä,
joka "imi" ainakin meidän miesten huomiot puoleensa.
Laulamisen ohella hän soitti melkoisesti erilaisia
lyömäsoittimia, jopa lusikoita ja hiukan
myös huuliharppua. On aivan
käsittämätöntä, miten
täyteläisen saundin he saivat yhdessä
aikaiseksi - kuulosti ajoittain siltä, että lavalla
olisi ollut kokonainen bändi. Kaikkiaan hieno keikka!
Biisilista
Kuvia
Pepe Ahlqvist & The Rolling Tumbleweed
Tänä vuonna Lahti Blues
& Roots- tapahtuman suojelija Pepe Ahlqvist esiintyi
yhtyeensä The Rolling Tumbleweedin kanssa ja keikka oli uuden
"The Bridge" -levyn virallinen julkistamistilaisuus.
Mielelläni tässä levymaininnan
yhteydessä tuon julki, että tuo tunnin pituinen
äänite on erittäin onnistunut - se ei
sisällä yhtään turhaa raitaa.
Biisit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta miesten omaa tuotantoa -
yli puolet on enemmän tai vähemmän bluesia
ja loput voi laittaa rootsgenren alle (biisi "She's walking away",
uskokaa tai älkää, on reggae!). Fennican
Recordsin Erkka Kettunen kertoi myöhemmin yläsalin
sulkemisen aikoihin, että useat kymmenet "The bridget"
vaihtoivat illan aikana omistajaa. Muutaman kaljan hinnan levyyn
sijoittaneet henkilöt tekivät todella oivan ja
kestävän valinnan!
Pepe Ahlqvist & The Rolling Tumbleweed on ollut kasassa
lähes kuusi vuotta. Ryhmä ei ole niitä
kovimpia kokoonpanoja kiertämään vuodet
ympäri Suomea ristiin rastiin. Ehkäpä juuri
siksi heillä on sisäinen bändikemia
säilynyt erittäin toimivana. Pepe Ahlqvistin (laulu,
kitara, huuliharppu) kanssa samalta aaltopituudelta
löytyvät mainiot "Pomppuheinäkaverukset"
Jarkka Rissanen ja Ykä Putkinen (kitarat), Mikko
Löytty (basso) ja Seppo Rauteva (rummut).
Lahti Blues & Roots -tapahtuman päälavalle
kello 00.45 yöllä lavalla oli aloittamassa Pepe
Ahlqvist & The Rolling Tumbleweed. Mikäli muistan
vielä oikein, ensimmäisenä
biisinään he täräyttivät
Pepen tekemän "Sweet, sweet love" uunituoreelta
cd:ltä. Ihmisiä oli lavan edusta tungokseen asti
täynnä - liikkuminen ja valokuvien ottaminen alkoi
olla melko työlästä. Vähän
vanhaa sanontaa vääntäen,
ryysiksessä tunnelma vain paranee. Soitto tuli saliin tuhdisti
erinomaisilla saundeilla, mutta ehkä hiukan liian kovaa.
Tästä seikasta tuli meille
järjestäjille enemmänkin palautetta, mutta
mistään vallattomasta äänivallista
ei toki ollut kysymys. Palaan asiaan kohta vielä uudestaan
(kts. KRITIIKKI?).
Oli upea seurata yhtyettä, jossa on kolme näin
hyvää kitaristia (Ahlqvist, Putkinen, Rissanen) - he
osasivat antaa tilaa myös kaverille, eikä
mieletön tiluttelu ja vinguttaminen ollut miesten
itsetarkoituksena, vaan biisien rakenne nyansseineen ja
yleensäkin bändisoinnin kokonaisuus. Pepe soitti ja
soittelee nykyään paljon kitaraa - kyllä
harppuakin, mutta ainakin Alex Parkissa sitä kuitenkin
huomattavasti vähemmän. Komppiryhmä Rauteva
ja Löytty hoitivat jälleen hommansa mallikkaasti -
rankkaan kummatkin miehet omien soittimiensa ehdottomiin valioihin.
Eräänlainen rutiininomaisuus
jämäkän alun jälkeen hiukan
häiritsi, vaikka bändin soitossa ei ollutkaan
oikeasti mitään vikaa ja biisitkin olivat
järjestään hyviä. Tuntemusta
saattoi korostaa mielettömän intensiiviset ja rajut
Two Timersin ja Krazy Katsin actit ennen Pepeä ja kumppaneita,
sekä lähes 8 tunnin
"live-pläjäyksen" aiheuttama uupumus. Mutta sitten
keikan puolenvälin tienoilla yhtye ryhtyi soittamaan Sonny Boy
Williamsonin vaikuttavaa, hidasta "Decoration day" -biisiä
aivan käsittämättömän
upeana tulkintana ja siitä orkesterin musisointi
lähti ja vieläpä upeasti "lentoon". Nyt ei
hommasta puuttunut enää mitään ja
bändi kuulosti loppuun asti tajuttoman
hyvältä, niin kuin sen arvolle toki kuuluukin!
Biisilista
Kuvia
|
