Mukavaa, että klikkasit palauteosioon. Ensi vuonna vietetään Lahti Blues & Roots -tapahtuman 10-vuotisjuhlia, mutta sinne kun on runsaasti aikaa, tässä alla vielä tunnelmia pääkonsertista 2008.

Pääkonsertti 27.9. ALEX PARK HOTEL

”Sweet home Lahti”

Lahti Blues & Roots 2008 käynnistyy ”Old school” – tyylillä työlaulun maailmassa. Pepe Ahlqvist ja Baby Boy Varhama ovat saaneet kunniatehtäväkseen nousta ensimmäisenä lavalle. A cappellana alkanut ja vakaan aloituksen tekevä duo ei kaipaa suurempaa esittelyä musiikilleen tai historialleen. Lyhyesti kerrottuna, duo on viimeiset 20 vuotta kulkenut erillään, mutta tänään on aika lämmitellä jopa vanhoja muistoja. Alusta alkaen on selvää, että olisi rikos olla sanomatta duon bluesin olevan hitsattua ja saumatonta.

”There are no colours as long as the money is green”, Ahlqvist kertoo amerikkalaisen tumman bluesmuusikon mielipiteen siitä, kuka saa ja kenellä on oikeus soittaa bluesia. Varhama ja Ahlqvist ovat opettaneet yhdessä bluesin sanomaa ja tekevät sitä edelleen, ovathan he yhteenlaskettuna soittaneet sitä 90 vuotta. Molemmat artistit omaavat vahvan näkemyksensä bluesista ja musiikista - he ovat eläneet bluesissa.

Avauskokoonpano viettää kokoontumisen ja yhteistarinoinnin merkeissä taidokkaan hetken. Onneksi meidät kaikki on kutsuttu paikalle. ”Walk on” päättää setin kävelylaulannalla yleisön joukossa. Näin vanhat ketut näyttävät miten yleisö otetaan haltuun!

Kuten aina, yleisö löytää tiensä bluespäämajaan ensimmäisen esiintyjän aikana. Tämäkään vuosi ei ole poikkeus, setin loppuessa kokoonpano saa esiintyä jo täydelle salille.

(teksti Elina Rantalainen, kuva Ville Kujala)

Pepe Ahlqvist – laulu, kitara, huuliharppu / Baby Boy Varhama – laulu, kitara

Helppoa bluesia

Jamit on virallisesti polkaistu käyntiin. The Siberian Blues Huskies jatkaa tehokkaasti toisena esiintyjänä. Mielenkiinnolla odottamani Fleetwood Mac-vaikutteet kuuluvat musiikista, vaikka miehistössä onkin ennakkotietojen jälkeen tapahtunut paljon muutoksia. Muutoin musiikki on vahvasti melodista, yleisöön menevää bluesia. Pääkonsertti on varmasti tekemässä ennätystä yleisömäärässä, sillä Velvet tursuaa joka suuntaan. Osa kuulijoista jää suosiolla istumaan eteisaulan puolelle.

Kokoonpanon soitanta on vakuuttavaa ja kulkee eteenpäin tanssijoita houkuttelevasti. Useammin kuin kerran Tuovisen tai Florenon kitarasoolon kajahtaessa ilmoille käy mielessä Jimi Hendrix ja kitarankuritustunti. Kitaristien taisto on hetkittäin kova, yleisön jännittäessä kumpi vie lopulta voiton: mies vai kitara. Bändi jättää välipuheet muille ja antaa musiikin kertoa tarinansa. Miellyttävä kokonaisuus. Siberian Blues Huskies saa yleisön mukaan jammailemaan kanssaan ja olisi varmasti pärjännyt erinomaisesti myös yön pikkutuntien tanssittajana.

(teksti Elina Rantalainen, kuva Ville Kujala)

Taneli Tuovinen – laulu, kitara / Davide Floreno – kitara, slide / Harri Taittonen – kosketinsoittimet / Matti Vallius – basso / Kari Haakana - rummut

Kieroutuneeseen musiikkimakuun kolahtaa heti

Ninni Poijärvi aloittaa ”kokoamalla” ympärilleen kokoonpanoa. Puolet ajasta lavalla viettää Ninni Poijärvi Band soittaen hyvinkin erityylistä musiikkia, johon Blues & Rootsin pääkonsertissa on totuttu. Musiikkia voisi kuvata nimillä tunnelmallinen, kantri, balladi, hillbilly taikka haavemaailma - ollen kuitenkin Ninni Poijärvi Bandia ja sen ominta tuotantoa vahvistettuna osittain The Noisy Kinda Menin taitajilla.
    
Yleisö vastaanottaa kokoonpanon tuotokset hyvin, savuinen viulu kantautuu kauas houkutellen kuulijat lähemmäs. Poijärven ja Kuokkasen stemmaukset sointuvat lämpimästi yhteen ja kuulija johdatetaan tarinasta toiseen.

Tunnelma sähköistyy kun lavalle nousee Eero Raittinen. Suomi ja Chicago saavat terveisiä Woodstockista. Raittinen näyttää kiistämättä tohtori Sykeröltä, taikka satusedältä mikrofonin varressa. Musiikki saa tuekseen rummut ja koskettimet sekä Raittisen karheamman ja elämää kokeneen äänen. Jos mahdollista, nyt musiikkia on vielä haastavampaa lokeroida mihinkään tyylilajiin. Musiikki maiskahtaa amerikkalaisemmalta saaden vivahteita soulista sekä r & b:stä. Ajoittain seassa kuuluu pedal steelin kylmä, mutta värikäs maailma.

Loppua kohden musiikin ja kokoonpanon kehityskaari jatkuu. Aiemmat rauhalliset ja tunnelmalliset kappaleet vaihtuvat ennen encorekappaleita todelliseksi rock’n’rolliksi. Kyllä suomalaisetkin osaavat rokata! Greetings from Woodstock on kokonaisuutena kiitettävän monipuolinen ja kiinnostava, ei voi muuta kuin kiittää ja kumartaa.



(teksti: Elina Rantalainen, kuvat: Ninni Poijärvi/Mika Kuokkanen Ville Kujala, Eero Raittinen etc.  Juha Tanhua)

Ninni Poijärvi – laulu, viulu / Mika Kuokkanen – kitara, laulu / Olli Haavisto – dobro, pedal steel

Eero Raittinen – laulu / Jarkka Rissanen – kitara / Hillel Tokazier – kosketinsoittimet / Tom Nyman – basso / Janne Haavisto - rummut

Tuska, josta voi pelastaa vain blues

Tätä on odotettu, perinteiseen deltabluesiin tukeutuva Jo’ Buddy & Down Home King III valtaavat lavan kahden miehen duolla. Nyt on lupa rätistä ja rämistellä - ei haittaa vaikka tuoppi kaatuisi - sehän on vain elämää! Jo’ Buddyn ääni ei ole aina kaunis, eikä sen pidä ollakaan. Se valittaa ja narisee maailman tuskasta ja kertoo tarinan toisen jälkeen. Rummut luovat mitä erilaisimpia maailmoja syvistä bassoäänistä melodisiin kuvioihin.

Jo’ Buddyn innoitteet tulevat syvimmistä bluesin maailmoista ja tulos on sitä itseään. Alkukantaiselta ja vanhalta bluesilta kuulostavaa. Joskus vokalistin ääni kuulostaa vanhalta hampaattomalta eukolta, toisinaan isolta tummalta mieheltä – suomalainen musiikkipsyyke pääsee omimpaan elementtiinsä vieraillessa erikoisissa kulttuureissa.

Kahden henkilön muodostama äänimassa ja sen vaihtelevuus on huimaavaa sekä rikasta. Rytmi on huumaavaa ja transsinomaista. Hytkyttääkö kitara miestä vai mies kitaraa? Jo’ Buddy & Down Home King III ravistavat kaiken irti itsestään ja yleisö on tyytyväinen. Siitä olen varma, että rytmi väreilee kuulijoiden ytimissä vielä kauan keikan päättymisen jälkeen.

(teksti Elina Rantalainen, kuva Juha Tanhua)

Jo’ Buddy – laulu, kitara / Down Home King III – lyömäsoittimet

Mui Grande Orchestra

Vuorossa on kello yhden virallinen tanssittaja, Micke Björklöf & BlueStrip, mikäli yleisön reaktiot kelpaavat mittariksi. Tarjolla on ainakin viimeisen päälle big band-tyylistä työstöä. Kokoonpanon vahvuus ja äänimassa ovat tukevat, soitanta pääosin leppoisaa ja tanssittavatempoista, melodialla kulkevaa musiikkia. Soitto kuulostaa helpolta ja vauhti on tarttuvaa.

Vaikka BlueStripin kappalevalikoima on suurilta osin tanssijoidenkin makuun soveltuvaa, kokonaisuuteen mahtuu erilaisuutta ja kokeilevaa mieltä. Bändi tarjoilee muutaman kappaleen verran elokuvavaikutteista sekä elokuvasta olevaa musiikkia. Tällöin musiikin tyylisuunnat lähtevät kokeilemaan rajoja ja tempo saa repeillä muutosten kourissa. Mukaan mahtuu helistimiä ja syntisen melodinen slideballadi.

(teksti Elina Rantalainen, kuva Ville Kujala)

Micke Björklöf – laulu, huuliharppu, kitara /  Ville Leppänen – kitara, laulu / Timo Roiko-Jokela – lyömäsoittimet, vibrafoni / Seppo Nuolikoski – basso, taustalaulu / Juha Tanninen – rummut

Hikitreeniä vaille valmis

Jäljelle ovat jääneet sitkeimmät yleisöstä, jolle viimeisenä esiintyy Mighty Four. Aluksi tuntuu siltä, että yläkerran kokoonpano olisi vain siirtynyt alakertaan, mutta Mighty Fourista löytyy enemmän päätöntä menoa ja hulvatonta meininkiä, jota viimeiseltä artistilta vaaditaankin. Rhythm & blues on todella tiukkaa, eikä temposta anneta milliäkään periksi. Rumpukomppaus nousee vahvaan rooliin, mutta iloksemme viimeisellä bändillä on matkassa läskibasso syvine soundeineen.

Mighty Four vetää tehtävänsä asenteella ja on illan innokkain välispiikkaaja. Pakollinen ”miten menee, meillä menee ainakin kovaa”, lausutaan edes yhden kerran illan aikana. Kokoonpanossa sekä saksofonisti että basisti hoitavat laulutehtäviä ja erityismaininta kuuluu Palmulle laulusta. Fonistin ääni on mahtavan säröilevä ja voimakas.

Pelkästään tanssijat eivät joudu kuntoilemaan esityksen aikana. Lavan reunat eivät bändiä pidättele, vaan alusta alkaen he ovat hyvin yleisöystävällisiä ja esittävät yleisön seasta. Myös setin lopussa basisti löytää itsensä jumppaamasta basson kanssa lattialla. Kun kokonaisuus on kasassa ja viimeinenkin kappale soitettu, ohitseni kävelee onnellisia tanssijoita hiki valuen. Eiköhän tässä ole kaikki tällä erää!

(teksti Elina Rantalainen, kuva Juha Tanhua)

Pertti Palmu – laulu, saksofoni, huuliharppu / Arto Hämäläinen – kitara / Ari Berghäll – laulu, basso / Kimmo Oikarinen - rummut