Lahti Blues & Roots 2010 / Pääkonsertti

Alex Park Hotel (Rauhankatu 14, Lahti) lauantai 25.9.2010 klo 19.00 -

Tervehdys!

Mukavaa, kun olet päätynyt tänne pääkonserttiosioon! Olen tehnyt jokaisesta bändistä ja niiden jäsenistä lyhyet esittelyt, jotka toivottavasti ikään kuin pintaraapaisuina avaavat taustoja ja heidän tekemisiään. Olen pyrkinyt tasapuoliseen kohteluun; vähempiarvoisia ei ole ikinä esiintynyt Blues & Rootsissa! Tekstisisällöt ovat virheiden minimoimiseksi pääosin läpikäyty asianomaisten kanssa, mutta muut tyyliseikat ja esimerkiksi kehumiset ovat minua. Yksikään mukanaolija ei ole edes yrittänyt tyrkyttää itseään esille. Kiitokset kaikille avusta, joustavuudesta ja kannustuksesta!
jk. Tutustukaapa myös esiintyjien omiin kotisivuihin!
terv. Harri Järvinen

Klikkaamalla kuvaa, näet kuvan isompana.

PEPE AHLQVIST DUO

www.pepeahlqvist.com/ / www.myspace.com/pepeahlqvist

Keväällä ilmestyi Pepe Ahlqvistin hartaasti odotettu suomenkielinen sooloalbumi, "Näillä mailla" (Humble House Records), joka tuo mukanaan bluesmuusikon ilmaisuun melkoisesti uusia sävyjä. Akustispohjainen, singer-songwriter -tyyppinen materiaali poikkeaa aiemmin julkaistuista Ahlqvist -äänitteistä liikkuen moninaisemmin juurigenren eri tunnelmissa; päällimmäisinä soljuvat soul- ja groove -vaikutteet, mutta mukana on bluesaineksiakin. Pepe Ahlqvist soittaa akustista, pelti- ja/tai sähkökitaraa hoidellen myös albumin päälauluosuudet. Kaikki sävellykset ovat maestron itsensä tekemiä, joiden sanoituksista vastaavat yhtä lukuun ottamatta Timo Kiiskinen ja Teppo Nuorva. Levylle on näet päätynyt yksi eteerisen kaunis instrumentaalikappale, "Asikkala". Pepe Ahlqvist & Olli Haavisto vastaavat sovituksista ja tuottamisesta. Levytyssession muusikot ovat maamme parhaimmistoa; Olli ja Janne Haavisto, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen, Pekka Gröhn, Pentti Lahti, Mika Railo ja Jonne Kulluvaara.

Pepe Ahlqvist Duo aloittaa pääkonsertin live-annin klo 20.00. Puoliakustisessa setissä kuultavien uusien kappaleiden joukkoon mahtunee joitakin "keikkakillereitä" vuosien varrelta.

Pepe Ahlqvist - laulu, akustinen kitara / Jonne Kulluvaara - sähkökitara

Pepe Ahlqvist on toiminut jo useamman vuoden sooloartistina esiintyen joko itsekseen, duollaan tai eri kokoonpanojen vierailijana. Projekti-luonteinen Sf-Blues viettää tänä vuonna taukoa. Pepe Ahlqvistilla on mallikas menneisyys bändijäsenenä useista mainioista ja merkittävistä, levyttäneistä kokoonpanoista kuten Charlies, Chicago Overcoat ja Tuomari Nurmion Meatballs. Enkä malta olla tässä(kään) mainitsematta paria paikallisesti arvostettua, mutta ehkei valtakunnallisesti niin tunnettua, Pintavikaa ja Pity The Foolsia (tosin jälkimmäinen esiintyi itse asiassa Puistobluesin päälavalla samana vuonna 1981 kuin blueslegenda Albert King). Omalla nimellään toimineita bändejä ovat olleet mm. Pepe Ahlqvist Band, Sunset Boulevard, H.A.R.P. ja The Rolling Tumbleweed. Maininnan tarvitsee pitkäaikainen yhteistyö Matti Oilingin kanssa ja pitää muistaa myös UMO. Lahti Blues & Rootsin suojelijana Ahlqvist on esiintynyt vuosittain tapahtumassamme, joten ei ole tarkoituksenmukaista käydä läpi joka kerta menneiden kokoonpanojen miehityksiä, toimintavuosia eikä levytyksiä. Suomalaiseksi bluesmieheksi Ahlqvistilla on vaikuttava diskografia, johon voi kätevästi tutustua miehen omilla sivuillaan. Mutta tutustutaanpa Ahlqvistin duohistoriaan, joka on tainnut jäädä vähemmälle huomiolle.

Pepe Ahlqvist duot
Pepe Ahlqvistin ensimmäisenä duokumppanina toimi kitaristi Kalle Jämsén (1983-'84). Hehän olivat jo 70 -luvun alussa vaikuttaneet Lahdessa Seppo Sillanpään kanssa Yolk -nimisessä duossa/triossa. Kalle Jämsénin jättäydyttyä Ahlqvistin kelkasta pois, tuli tilalle lahtelainen blueslaulaja-kitaristi Baby Boy Varhama (1984-'87). Varhaman jälkeen yhteistyökumppaniksi vakiintui Henry Ojutkangas (laulu, kitara, huuliharppu), jonka kanssa duotoiminta jatkui vuoteen 1989 asti. Edellä mainituilta kokoonpanoilta ei tullut levymarkkinoille varsinaisia omia julkaisuja, mutta biisi tai pari on joillekin festivaalitallenteille eksynyt. Seuraava soittokaveri vaikutti myöhemmin myös Pepe Ahlqvistin Tumbleweedissa (jatkossa yhtyenimi vakiintui muotoonsa The Rolling Tumbleweed). Mies oli kitaristi Jarkka Rissanen, jonka duo-pesti alkoi vuonna 1990 jatkuen peräti kolmetoista vuotta. Pepe Ahlqvistin & Jarkka Rissasen ensilevytyksen a-puolelta löytyi Janis Joplinin ohjelmistosta poimittu "Mercedes Benz", joka julkaistiin parin muun kappaleen kera kaksitoistatuumaisena maxi Ep:nä vuonna '91 (Dig It). Seuraavaksi markkinoille tuli pitkäsoitto "Good Act" (Finnlevy '92) ja jatkoa seurasi pitkähkön tauon jälkeen "Doggone Blues" -nimisellä albumilla (Bluelight '98). Jälkimmäinen soi parhaillaan tuossa taustalla palauttaen mieleeni kuinka helkutin onnistunut kokonaisuus se olikaan. Sessioissa olivat mukana myös Bob Brozman, C.C. de Plique ja Seppo Rauteva. 90 -luvun puoliväliin asti oli Ahlqvist solistiosuuksien ohella vastannut huuliharpun soitosta, mutta jatkossa kitara tuli enenevässä määrin mukaan. Vuosikymmenvaihteessa duokaverina nähtiin usein myös lahtelainen kitaristi/laulaja Wallu Heinomaa, jonka kanssa yhteistyötä tehtiin myös bändirintamalla (mm. Price). Pepe Ahlqvistin yhteistyö käynnistyi laulaja/kitaristi/harpisti Tomi Leinon kanssa vuonna 2003 jatkuen kolme-neljä vuotta. Siitä lähtien nykyisenä duokumppanina on toiminut kitaristi Jonne Kulluvaara, joka nähtiin Pepen kanssa myös viime vuoden pääkonsertissa. Keikkaa on muisteltu täällä lämmöllä. Se oli poikkeuksellisen intensiivinen ja onnistunut!

Viime vuonna kirjoitin Jonne Kulluvaarasta pitkähkön jutun, joka on edelleen sivuillamme (Blues & Roots 2009 - ennakko). Nyt pari sanaa muusikon nykykuulumisista. Keikkaa pukkaa...

Kulluvaara vaikuttaa edelleen Jaakko Heinonen Bandissa. Viime vuodesta lähtien hän on kuulunut myös T. Leino Bandin vakiomiehistöön. Keikkoja on välillä tehty myös Tomi Leino Blues Triona. Kulluvaara & Leino vaikuttavat myös Jukes -nimisessä combossa, jonka kolmaspyörä on kontrabasisti Jaska Prepula. Vastaavasti Prepula & Kulluvaara vaikuttavat Jouni Leinon liidaamassa J. Leino Blues Train -yhtyeessä, johon heidän lisäkseen kuuluvat kosketinsoittaja Mikko Mäkelä ja rumpali Juppo Paavola. Eikä tule unohtaa brittiläislähtöistä laulajatarta Hannah Wilsonia. Hannah Wilson Quartetissa naisen ohella operoivat Jonne Kulluvaara, Pekka Kolehmainen (basso) ja Jarkko Rantanen (rummut).

Lisäksi Kartano Duo on pitkän tauon jälkeen uudelleen aktivoitumassa keikkarintamalla. Laulaja/harpisti Juha Kartanon soittokumppani tässä country-blues ja gospel -vaikutteisessa duossa on edelleen Jonne Kulluvaara. Tuottajanpallilla mies osallistui viime vuoden parhaimpien kotimaisten blueslevyjen joukkoon lukeutuneilla: "Can't Complain" (Jaakko Heinonen Band - tuottajana yhdessä Käpy Parviaisen kanssa) ja "Dynamite Boogie" (T. Leino Band).

tekstit: Hara Järvinen / valokuva: Ville Kujala / Charlies-kuva: Love Proge 2 (cd-vihkosta)

TORTILLA FLAT

30-vuotisjuhlaansa viettävä Tortilla Flat luottaa edelleen omaan linjaansa – turhia kuvia kumartamattomaan – ronskisti rokkaavaan bluesiin. Nykyisin peruskolmikkoa, Kari ”Good Rockin’” Kempas, Mikko ”Smokey” Suhonen ja Honey Aaltonen täydentää basisti Jussi ”Long John” Rantapuro.
Tortilla Flatin ohjelmisto perustuu pääosin yhtyeen omaan tuotantoon, joskin mukaan mahtuu myös nippu lainakappaleita vanhoilta bluesmestareilta. Vaikutteita on ammennettu bluesin pitkästä historiasta, mutta kun sekaan heitetään ämpärillinen perinteistä rock’n’rollia ja maustetaan lusikallisella soulia, syntyy Tortilla Flatin oma tukeva musiikillinen keitos.

Tortilla Flatin keikat ovat aina tapahtumia, sillä bändin motto on ollut alusta asti ”Pääasia että viihtyy!” – niin soittajat kuin yleisökin.

Good Rockin’ Kempas - huuliharppu ja laulu / Smokey Suhonen – kitara / Long John Rantapuro – basso / Honey Aaltonen - rummut ja laulu

Honey Aaltonen ja Mikko ”Smokey” Suhonen soittelivat yhdessä kitaroitaan joskus 1978. Kummatkin diggailivat mm. Elmore Jamesia, Howlin’ Wolfia ja Little Richardia. Kun lisäkitaristiksi tuli Merry-Go-Roundissa vaikuttanut ”Roihuvuoren Peter Green” Eso Lehtinen, alkoivat Tortilla Flat -yhtyeen synnytystuskat olla ohi Aaltosen vastatessa jatkossa kannuista (bassoton kokoonpano). Lehtisen vetäydyttyä nuorukaisen korvasi basisti Kimmo Kalasto, jolloin myös solistiosuudet siirtyivät Honey Aaltosen kontolle. Bassoon vaihtui Sami ”Sam The Man” Järvinen (1980) ja kohta perään liittyivät kaverukset Kari ”Good Rockin” Kempas (laulu, huuliharppu) ja Jukka ”Ice Cream” Anttila (kitara). Joskin Anttilan vierailu Flatissa jäi lyhytaikaiseksi, mutta Kempas on kuulunut tästä lähtien bändin vahvuuteen. Kempas, Suhonen, Järvinen ja Aaltonen perusmiehitys oli vakio vuoteen 1984 ja myöhempiin muutoksiin palataan kohta.

Tortilla Flatin musiikillinen anti koostuu lähinnä bluesista, rhythm & bluesista sekä rock’n’rollista. Kunnon meininkiä, jonka parissa ainakin minä viihdyn! Bändi soitti alkuvaiheessa lähinnä lainamateriaalia kuten vaikkapa Magic Samin ”That’s All I Need”, Otis Rushin ”Homework” tai Billy Boy Arnoldin levyltä poimittu ”Dirty Muther Fucker”. Oivallisten lainojen lisäksi kundit luottivat omaan materiaaliin, josta pääosin on vastannut Honey Aaltonen. Lyhytikäisen Extend-merkin single ”If We Talk About Music-It’s Rhythm & Blues” / ”I Want To Be Loved” sai päivänvalon 1983.

Tortilla Flatin jäsenet pysyivät aikahaitarilla 1984–86 muuten samoina, paitsi että basistiksi oli vaihtunut Jari ”J. Cool” Nieminen. Järvinen tosin palasi kuvioihin myöhemmin basistina pariin eri otteeseen. Eikä mies oikeasti jättänyt bändiä, vaan toimi jatkossa eri rooleissa mm. bändin levyillä, esim. äänittäjänä ja tuottajana. Blues News -lehti julkaisi ”We’re Gonna Rock This House!” -nimisen EP:n vuonna 1985. Kappalevalinnat noudattivat edellisen singlen linjaa: puolet lainaa, puolet omaa. Jälkimmäisistä ”Sugar Daddy Blues” on jämähtänyt Tortillan keikkaohjelmistoon tähän päivään saakka.

Juha ”Käpy” Parviainen tuli bassonsoittajaksi v. ’87 ja sillä mentiin seuraavat kolme-neljä vuotta. Markkinoille pukkasi jämäkkä seiskatuumainen, ”Double Date” / ”Let Me Take You Home” / ”Pain In The Ass” (Goofin’ Records ’90). Tuolloin lisäjäseneksi oli jo liittynyt kitaristi Petteri “Slim” Galkin. Seuraava sinkku sisälsi kappaleet; ”Margarita” / ”Los Flying Tortillas” (Goofin’ 1991). Vuotta myöhemmin tuli bändin debyytti-älppäria aika; ”Every Kinda Wimmen” (Goofin’). Kappalemateriaali oli pääosin omaa muutaman keikkasuosikkina pysyneen lainakappaleen lisäksi (mm. Bo Diddleyn ”You Can’t Judge A Book By The Cover”). Kotikutoisen videohitin, funkblues ”Nightshiftin” ohella levyltä löytyvät Radio Cityn soittolistalle noussut ”Double Date” ja nykyisin myös Cat Lee & Co:n levyttämä huippu-killeri, ”Little Miss Monster”. Cd-painoksessa on kaksi bonusbiisiä aiemmilta sinkuilta: ”Let Me Take You Home” ja ”Margarita”. CD on nykyisin loppuunmyyty, kuten iso osa Tortillan levytyksistä, mutta vinyyliversiota voinee tiedustella Goofin’ Rocordsista. Useimmilla Tortilla Flat -tallenteilla vieraillut, saksofonia ja haitaria soittava Eeva-Kaarina ”Big Bertha” Järvimäki liittyi vakiomiehitykseen vuonna 1993, jolloin basistiksi oli palannut ”Sam The Man” Järvinen. Tosin basistinpestiä hoiteli jo vuoden päästä Pete Loikala. Tortilla Flatilta ilmestyi silloin kuuden biisin mini-cd, ”Pills” (Bluelight Records ’94). Siltä löytyy erittäin vaikuttava, ellei jopa täydellinen Honey Aaltonen sävellys/sanoitus, ”Lovers Game”. Tuolloin Tortilla Flatin kesäprojektiin kuului yhteiskiertue Keystone Copsin ja Blues Affectionin kera esittämässä Robert Johnsonin bluesklassikoita. Niinpä puolet levystä oli omistettu Johnson-kappaleiden omaperäisille versioille. Ennen kuin bändi haihtui keikkarintamalta useaksi vuodeksi joskus 1995 jälkeen, oli miehistö taukoon asti seuraava: Kempas, Suhonen, Järvimäki, Aaltonen ja uutena basistina Vesa Karppi. 90-luvun lopulla Tortilla Flat teki minikiertueen englantilaisen rytmibluesorkesteri The Inmatesin kanssa, jolloin basistina ja laulajana toimi Masa Saloranta.

Tortilla Flat tuli rytinällä takaisin juhlistaen 21-vuotistaivaltaan v. 2001. Samana syksynä se esiintyi myös Blues & Roots -klubilla, Lahden Molly Malone’sissa. Heidän mainio live-albuminsa, ”Big Fish Hot Legs” (Bluelight Records), ilmestyi marraskuussa. Kokoonpanohan oli Good Rockin’ Kempas (laulu, huuliharppu), Smokey Suhonen (kitara), Slim Galkin (kitara, laulu), Käpy Parviainen (basso) ja Honey Aaltonen (rummut, laulu). Bändin uusiaktiivinen kausi kesti viitisen vuotta, jonka jälkeen ryhmä ollut melko stabiilissa tilassa, kunnes nyt 30-vuotisjuhlan kunniaksi aktivoitui uudestaan. Vanhaa peruskolmikkoa Aaltonen-Kempas-Suhonen täydentää basisti Jussi Rantapuro, joka on aiemmin kunnostautunut lukuisten bändien lisäksi mm. Bockhill Specialin baritonisaxofonistina ja puhallinsovitusten tekijänä. ”Lieneekö ensimmäinen basisti, joka on oikeasti kiinnostunut Tortillan esittämästä musiikista”, Honey Aaltonen on jossakin yhteydessä naljaillut.

Teksti: Hara Järvinen

HOEDOWN

www.kolumbus.fi/hoedown/ www.myspace.com/hoedownband/

Hoedownia voi luonnehtia melko osuvasti huippusoittajiensa terapiabändiksi, jossa ammattilaiset pääsevät toteuttamaan omia mieltymyksiään ja visioitaan amerikkalaistyyppisen rootsin ja kantrirokin parissa. Kokoonpanon valttikortteja ovat soolo- ja stemmalaulut, lauluharmoniat sekä maukas yhteissoitto. Ohjelmisto sisältää omia, kilpailukykyisiä biisejä verrattuna niinkin koviin lainoihin kuin esimerkiksi Jackson Brownen, The Bandin ja Little Featin tuotannon helmiin, joita keikoilla myös usein tulkitaan.

Hoedown sai alkunsa vuonna 2001, kun laulaja/kitaristi Mika Kuokkanen ja basisti Masa Maijanen päättivät perustaa uuden roots-yhtyeen. Siihen kuului heidän lisäkseen mm. laulaja/viulisti Ninni Poijärvi. Miehistö alkoi hitsautua nykyiseen muotoonsa Art Goes Kapakka -keikalla 2002, jolloin vierailijoina olleet Esa Kaartamo ja Olli Haavisto liittyivät bändiin. Jarmo Nikku tuli mukaan tämän jälkeen. Vielä kun rumpaliksi vakiintui Topi Kurki, palaset loksahtivat kohdilleen. Ohjelmallinen rakenne on alusta pitäen kasattu ennakkoluulottomasti roots-musan eri lajeista. Mukana on mm. countrya, old time -musiikkia, bluesia ja rockia. Klassikot, joita bändin jäsenet ovat mukaan poimineet mm. J.J. Calelta, ZZ Topilta, Kasey Chambersilta unohtamatta jo aiemmin mainittuja Little Featia ja Jackson Brownea, saavat oman näköisen, mutta alkuperäiselle kunniaa tekevän Hoedown-käsittelyn.

Hoedownin säännöllisesti isännöimät klubi-illat helsinkiläisessä Juttutupa -ravintolassa ovat mainio ja mielenkiintoinen lisä yhtyeen tarinaan. Seitsemän toimintavuoden aikana bändi on kutsunut vieraakseen lukuisia kiinnostavia artisteja; typistetty nimilista puhukoon puolestaan: J. Karjalainen, Tuomari Nurmio, Dave Lindholm, Jorma Kääriäinen, Mikko Kuustonen, Jukka Gustavson, Jo' Buddy ja Tokela. Itse asiassa Tokelan ja Hoedownin yhteisalbumi "Honky Tonk Merry-Go-Round" ('08) sai alkunsa juuri Juttutuvan keikasta, kun paikalla ollut rumpali/levymoguli Janne Haavisto vaikuttuneena kokemastaan ehdotti levytystä. Hoedownilta on ilmestynyt myös oma, puolisen vuotta aiemmin julkaistu pitkäsoitto, "Hoedown". Bändin tuliterä "Black And White" -niminen tuplalevy on jo purkissa odottaen markkinoille pääsyä. Se on tehty tällä kertaa perusmiehistöllä, tosin vierailijana on usealla biisillä kosketinsoittaja Jukka Gustavson. Albumi julkaistaan alkusyksystä ja siinä on muhkeat ainekset juhlintaan myös Alex Parkissa!

Mika Kuokkanen - laulu, akustinen kitara / Ninni Poijärvi - laulu, viulu / Esa Kaartamo - laulu, kitara / Jarmo Nikku - kitara, mandoliini / Olli Haavisto - pedal & slap steel / Masa Maijanen - basso / Topi Kurki - rummut

Teksti: Hara Järvinen / Valokuva: Pasi Rytkönen

Sitten pintapuolisesti soittajien muita tekemisiä... Saas nähdä, kuinka tästä selviän, koska ensinäkin jokaisella bändijäsenellä vuosien saatossa on ollut ja yhä paljon kertomisen arvoisia musiikkijuttuja, joista kaikkea en tiedä, vaikka olen yrittänyt lisää etsiä ja udellakin. Toisaalta, hirvittää, että tästä tulee sekainen osio, koska kirjoittajana en ole kaksinen ja päällekkäisyyksiä sekä toistoa tulee väkisinkin, koska yhtäläisyyksiä ja samoja yhtyeitä soittajien vaiheista löytyy.

Mika Kuokkanen = KKane www.kkane.net/ myspace.com/mikakuokkanen/
Mika Kuokkasen musiikkihommissa on aina mennyt käsi kädessä akustisempi, folk-tyyppinen, singer-songwriter -perinteeseen pohjautuva musisointi ja toisaalta sähköinen rock-touhu vähän Neil Youngin tapaan. Laulaja/kitaristi Kuokkasen musiikillisen kehittymisen kannalta tärkeä rock-bändi oli Jyväskylän opiskeluvuosien aikainen Crazy Circles ('94-'98). Pääkaupunkiin siirtymisensä jälkeen Kuokkanen liittyi Helsinki-Texas -nimiseen R'n'B/Rock'n'Roll bändiin, jossa vaikuttivat Jyrki "Muta" Manninen (laulu, kitara), Harri Ala-Kojola (rummut), Anssi Växby (basso) ja Antti Ikola (koskettimet). Kallio Horns oli puhaltimin ajoittain tukevoittamassa bändin meininkiä. Omien kappaleiden lisäksi yhtye soitti mm. Jimmy Vaughania, Neville Brotherseja sekä vanhanliiton rock'n'rollia. Kuokkanen itse luonnehtii bändiformaattia vähän samankaltaiseksi kuin Hoedownin sillä erotuksella, että painoarvo oli vanhakantaisessa rhythm & bluesissa. Helsinki-Texas on viettänyt hiljaiseloa useita vuosia, mutta sitä ei ole lopullisesti kuopattu. Saas nähdä, koska sen toiminta uudelleen aktivoituu. Muddy Mannista lukuun ottamatta yhtyeen soittajistosta muodostui pohja Lahden Jazztorillakin useampana vuotena esiintyneeseen, hyvän vastaanoton saaneeseen Dirty Harry's Rock'n'Roll Big Bandiin. Se oli nimensä mukaisesti iso, lähes kaksikymmen- miehinen orkesteri, johon kuului myös laulava kitaristi Sami Saari.

Mika Kuokkanen ja Masa Maijanen perustivat Hoedownin vuonna 2001, mutta kokoonpano vakiintui vasta vuotta myöhemmin. Kuokkasen ensimmäinen soololevy, kokonaan omaa materiaali sisältänyt, Mellencamp -tyyppistä Amerikan-rockia sisältänyt "KKane" ilmestyi 2003. Hän toimi levyllä laulusolistina ja soitti eri biiseillä mm. kitaraa, pianoa tai harmoonia. Jatkoa seurasi täysipainoisella, juurevammalla ja akustisemmalla "From The Eastwing" -albumilla (MuFarang '08). Ninni Poijärven kanssa monin tavoin merkittävä yhteistyö oli käynnistynyt v. 2000. Poijärvi/Kuokkanen on arvostettu ja käytetty laulaja- ja soittajaparivaljakko erilaisissa projekteissa ja sessioissa. Bändiyhteistyöstä mieleeni tulivat Seppo Valjakan Friends, J. Karjalaisen Lännen-Jukka String Band, Eero Raittisen & Noisy Kinda Menin kanssa yhteinen "Woodstock-projekti" ja Kaartamo-Kettunen-Kuustonen. Levytyssessioita on kaksikolle kertynyt melkoinen määrä, joissa Kuokkasen rooli on vaihdellut muusikko/laulajasta sovittajaksi ja tuottajaksi. Kuokkanen kuuluu kiinteästi myös Ninni Poijärven yhtyeeseen. Edellä mainittujen avujensa lisäksi Mika on huippuluokan lauluntekijä; piinkova ammattilainen - valoisa ja ulospäin suuntautunut - mukava heppu, joka on ehkä hiukan jäänyt tuntemattomaksi omalla nimellään. Tänä päivänä toisin harvemmin enää törmää kysymykseen; "Mikä Kuokkanen?"

Ninni Poijärvi www.ninnipoijarvi.com/ myspace.com/ninnipoijarvi
Ninni Poijärvi on laulajatar/lauluntekijä, joka hallitsee viulun lisäksi haitarin, pianon ja saksofonin. Hän aloitti klassisenmusiikin parissa... vanhempansa ovat alan ammattilaisia, mutta päätös viulun soittamisesta oli 4-vuotiaan oma. Kotona ei vierastettu muitakaan musiikkityylejä, joten se oli suotuisaa kasvualustaa lahjakkaalle tytölle. Sibelius-akatemiassa Poijärvi opiskeli kuutisen vuotta pääinstrumenttinaan viulu ja afroamerikkalainen laulu. Lauluopettajanaan toimi Aija "Honey B." Puurtinen. Ninni Poijärvi tuli suomalaisten tietoisuuteen a cappella -yhtyeestä Club For Five. Laulajattaren yhteistyö ja kumppanuus Mika Kuokkasen kanssa alkoi v. 2000. Poijärvi liittyi seuraavana vuonna perustamisvaiheessa olleeseen Hoedowniin. Soolodebyytti "Viideltä" ilmestyi vuotta myöhemmin. Ninni erosi suosionsa huipulla olevasta lauluyhtyeestä panostaen omaan uraansa; irti pääsemistä helpotti polte tehdä erilaista, roots-painotteista musiikkiaan. Näitä aineksia olikin tarttunut jo mukavasti "Vapaapäivä" -albumille ('05). Tärkeimpiä vaikuttajia kysyttäessä Poijärvi nostaa esille J. Karjalaisen tuotannon ja Coenin veljesten tekemän, kaksituhattaluvun alussa levitykseen tulleen "O Brother, Where Art Thou?" -leffan juurevan, perinnetietoisen musiikin. Ninni Poijärvi teki musiikillisen täysiosuman kolmannella "Virta" -nimisellä kiekollaan, joka äänitettiin Levon Helmin studioilla, Woodstockissa 2008. Poijärven ja Kuokkasen tekemiä sävellyksiä sisältänyt pitkäsoitto sai kriitikoilta innokkaan vastaanoton ja yllätys kyllä, sille herui jopa radiosoittoa. Ninni Poijärvellä on omalla nimellään toimiva keikka-trio (perustettu v. 2003), jossa solistiosuuksien lisäksi soittaa viulua ja joskus haitaria. Soittokumppaneinaan hänellä ovat Mika Kuokkanen (akustinen kitara, laulu) ja Olli Haavisto (pedal steel, dobro). Ninni Poijärvi Band nähtiin loistavassa iskussa Blues & Roots -klubilla vuonna 2006 (Molly Malone's Irish Bar). Kolmikko on tehnyt kotimaan keikkailun ohella kansainvälistä yhteistyötä mm. australialaisen Audrey Auldin samoin kuin amerikkalaisen Martha Scanlanin kanssa. Ensimmäinen poiki kahden viikon kiertueen Australiassa ja jälkimmäinen vaikuttavan keikkalevytyksen, "Martha Scanlan And The Stuart Brothers with Ninni Poijärvi Trio: Live In Finland".

Muusikkopari Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen ovat yhdessä olleet viime vuosina työllistettyjä monissa eri yhteyksissä laulajina/soittajina. Bänditouhuista mainittakoon tässä Ninnin osuudessakin J. Karjalaisen Lännen-Jukka String Band, Seppo Valjakan Friends, Eero Raittisen & Noisy Kinda Menin "Woodstock-projekti" sekä Kaartamo-Kettunen-Kuustonen. Lisäksi pariskunta on osallistunut useiden artistien ja yhtyeiden levytyssessioihin, joissa Poijärvi on toiminut mm. laulajana, viulistina ja/tai haitarin soittajana. Yksi viimeisimmistä on toukokuussa ilmestynyt Pepe Ahlqvistin "Näillä mailla".

Valokuva: Pasi Rytkönen

Esa Kaartamo www.myspace.com/esakaartamo/
Laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Esa Kaartamo on Broadcastin perustajajäseniä. Se syntyi edesmenneen rock-bändin, The Stuners -miehistöpohjalle vuonna 1980. Kaartamon lisäksi uuteen yhtyeeseen kuuluivat Kim Lönnholm (laulu), Edu Kettunen (laulu, kitara, lyömäsoittimet), Martti Rechardt (kitara), Seppo Allinen (basso) ja Kari "Miri" Miettinen (rummut). Broadcast herätti kansallista huomiota jo ensi singlellään "Pacific / Get The Groove" (Hi-Hat '80) nauttien jatkossa melkoista kansallista suosiota. Bändin vahvuuksia olivat laadukkaan oman materiaalinsa lisäksi hyvät solistit ja stemmalaulut. Sekstetti oli kuin kotonaan länsirannikon country- ja soft-rock -musatyylien kanssa sen ajan Eaglesin ja Jackson Brownen tapaan. Broadcastilta ilmestyi kauppojen hyllyille kaikkiaan viisi lp-levyä aikavälillä 1981-'87. Lahtelaisittain pieni, mielenkiintoinen kuriositeetti on se, että yhtyeen asioita hoiteli jonkin aikaa nykyään lähinnä radiopersoonana tunnettu Joni Heinonen.

Esa Kaartamon omaa nimeään kantava soolodebyyttialbumi tuli markkinoille 1985. Jatkoa seurasi levyllä "Etäisyys" ('93) ja "Näillä main" ilmestyi 2002 (näihin aikoihin Esa liittyi siis Hoedowniin). Broadcast aktivoitui 90 -luvulla ja "Handcrafted" sai päivänvalonsa '96. Vuosikymmenen loppupuolella laulaja-lauluntekijät Esa Kaartamo, Edu Kettunen ja Mikko Kuustonen lyöttäytyivät yhteen; "Kaartamo Kettunen Kuustonen" ilmestyi 1998 ja "Laulava sydän" -niminen tuplakiekko 2002. Jälkimmäisen kappaleet oli tallennettu YLE TV2:n "Laulava Sydän"-ohjelmasarjan osasta "Kolmen Koon kantri", jossa kolmikon solistivierailijoita olivat mm. Jorma Kääriäinen, Tarja Merivirta, Kari Tapio, Aki Louhela ja Maarit Hurmerinta. Levytysrintamalla Kaartamo - Kettunen - Kuustonen on ollut viime aikoina hiljaksiin, mutta keikkapaikoilla se on edelleen aktiivinen kokoonpano.

Esa Kaartamo on musiikkialan monitoimimies - muusikko/lauluntekijä - kysytty mies monenlaisiin projekteihin ja sessioihin. Kaveri on arvostettu tuottaja ja taitava sovittaja. Kaartamon tekemiä kappaleita ovat levyttäneet lukuisat artistit ja bändit. Esimerkkinä tuli ensimmäisenä mieleeni Pepe Ahlqvistin H.A.R.P. -kauden mainio hitti, "Back To The River".

Jarmo Nikku
Jarmo Nikku vaikutti lappeenrantalaisbändissä Farout, jonka perustivat kitaristinuorukaiset Nikku ja Ari "Asser" Erkko nähtyään englantilaisen Camel -yhtyeen keikan Koria-Rollissa kesällä '77. Alkuvaiheen miehistövajauksien takia Nikku siirtyi bassonvarteen tehden pääosan biiseistä ennen kuin loppuvuodesta basistiksi löytyi Jouni Limingoja. Koskettimissa oli Ismo Homanen ja rummuissa Lauri Valjakka. Jatkomateriaalista vastasi bändin perustajakaksikko. Farout voitti popyhtyeiden SM-kisojen progressiivisen sarjan keväällä 1978. Mestaruuden jälkeen kokoonpanoa vahvistettiin vielä lisäkosketinsoittajalla, Martti "Ike" Kalliolla. Bändin jazz-rock -painotteinen, Kompass Recordsin julkaisema esikoislevy "Futher Out" ilmestyi loppuvuodesta '79. Levynteon jälkeen basistiksi vaihtui Veli-Matti "Masa" Maijanen. Kahdeksankymmentäluvun alussa yhtyeen vaalima kokeileva musatyyli alkoi lähentyä keskitien rockia ja vuoden '81 loppuun tultaessa Farout hajosi. Siitä lähtien Jarmo Nikku on toiminut studiokitaristina tullen tutuksi mm. monista television eri sessio-kokoonpanoista. Mies on edelleen kysytty studiokettu ja soittanut uskomattoman monissa levytyksissä. Päätöiltään mies on ehtinyt vaikuttaa useissa bändeissäkin. Hän soitti Ahlqvistin H.A.R.P.issa koko sen olemassa oloajan (1989-'95). Se oli suosittu, blues- ja juuriaineksia trendikkäästi ja modernisti hyödyntänyt bändi, jolta ilmestyi neljä pitkäsoittoa plus kokoelma. Yhtyeeseen kuuluivat laulaja-harpisti Ahlqvistin ja Nikun lisäksi kosketinsoittaja Timo Pratskin (joka oli mukana myös Faroutin viimeisessä miehistössä), basisti Juha Tikka ja rumpali Anssi Nykänen. Vuonna 1991 basistiksi vaihtui Harri Rantanen ja rumpaliksi puolestaan Harri Ala-Kojola. Jarmo Nikku oli vaikuttanut Broadcastissa ennen H.A.R.P.a ja sen jälkeen Heikki Silvennoisen Restissa. Yhtäjaksoisesti pidempään työllistäneitä "artisteja" ovat Hector, Mikko Kuustonen, Heikki Hela ja Kummeli. Jazztyyppistäkin hommaa kitaristi on ylläpitänyt Jarmo Nikku - Tommi Rautiainen - Jari Heino -ryhmittymällä.

Jarmo Nikku on kovanluokan kielisoitintaitaja. Hän on vaatimaton ja mukavan oloinen muusikko, jolla on soittokavereidensa mukaan tyylitajua aina kuulostaa hyvältä kaikenlaisissa musiikkimaisemissa. Esikuvikseen mies on jossain yhteyksissä nimennyt mm. Duane Allmanin, Sonny Landrethin, David Lindleyn ja Ry Cooderin. Muusikko on kunnostautunut myös sovittajana ja säveltäjänä. Jarmo Nikun kappale on esimerkiksi Samuli Edelmanin tulkitsema "Peggy", johon sanat rustasi Hector. Se sijoittui toiseksi Suomen Euroviisukarsinnoissa v. 1991.

Olli Haavisto www.ollihaavisto.com/
Olli Haavisto on musiikillisen perheen vanhin lapsi, joka aloitti 7 -vuotiaana pianotunnit. Jukka-isä on vibrafonisti-hanuristi-säveltäjä-sanoittaja ja Susanna-sisko näyttelijä-laulaja. Nuorin veli Janne taas on rumpali sekä MuFarang -levy-yhtiön pomo. Kimpassa ovat perheen miehet soittaneet Western Swingers -yhtyeessä. Kantria ja jazzia yhdistellyt kokoonpano perustettiin vuonna '98 ja lisäksi siihen kuuluivat Juha Tikka, Timo Seppänen ja Eero Raittinen. Olli Haaviston ensimmäinen varsinainen bändi oli Astma (v. '70), jossa nuorukainen soitti urkuja. Vakkilaisen Timo oli rummuissa, Tolvasen Pekka bassossa, Holmin Jan kitarassa ja Laukkasen Timi laulussa. Bändin ohjelmistoon kuului mm. John Mayallia ja Ten Years Afteria. Tämä toimikoon ikään kuin avauksena...

Olli Haavisto (kitara, huilu, tinapilli, haitari) ja Timo "Tiibo" Vakkilainen (laulu, kitara, banjo, mandoliini) perustivat Vanha Isäntä -yhtyeen v. 1973. Siinä vaikuttivat lisäksi Juhani Somersalo (viulu, mandoliini), Seppo Kling (basso) ja Matti Everhall (rummut). Nuorukaisten innoittajana toimi brittiläistä folk-rockia Ruissalossa esittänyt Fairport Convention. Vanha Isäntä voitti pop-yhtyeiden SM-kilpailut saman vuoden joulukuussa päästen levyttämään. Keväällä '74 ilmestyi single, jonka a -puolelta löytyi "Fishin' Blues" Haaviston käännöksenä "Onkimiehen blues" ja b -puolelta "Greensleeves Reel". Mandoliinin ja viulun soittajaksi vaihtui lahtelainen Seppo Sillanpää, jolla täälläpäin oli ollut Yolk -niminen duo/trio Kalle Jämsenin/Pepe Ahlqvistin kanssa. "Isännän" uudeksi rumpaliksi tuli aiemmin Kalevalassa soittanut Markku Luukkanen. Vuoden loppuun mennessä tosin rummut pudotettiin kokonaan pois ja uudeksi basistiksi liittyi lisäsolistinakin toimiva Juha Tikka. Samoihin aikoihin lisäksi Arli Vakkilainen (Timon veli) liittyi bändiin. Nyt bändillisten innostus suuntautui irlantilaiseen kansanmusiikkiin ja bluegrassiin. Olli Haavisto hankki dobron ja Sillanpää siirtyi banjoon. Vanhan Isännän samanniminen debyytti-lp ilmestyi loppuvuodesta 1975. Kelttivaikutteet jäivät sittemmin syrjään ja tilalle tulivat kantri- ja kantri-rockainekset. Merkittävä hankinta bändisoundin ja jälkikäteen koko Haaviston musiikkiuran kannalta oli pedal steel. Vanhalta Isännältä ilmestyi vielä kolme, mainiota pitkäsoittoa; "Fire On The Mountain" ('77), "III" ('78) ja "Rednecks, Blue Falls" ('79). Miehistössäkin tapahtui muutoksia, mm. rumpali Markku Luukkanen oli palannut vahvuuteen, Ari Vakkilainen jäänyt pois, Sillanpää ei ollut enää mukana viimeisellä Lp-levyllä; Teuvo Lampinen ja Ahti Marja-Aho olivat liittyneet bändiin ja perusjäsenistä Olli Haavisto, Timo Vakkilainen ja Juha Tikka pysyivät loppuun asti. Vanha Isännän toiminta hiipui soittajiensa kiireiden ja päällekkäisyyksien takia 80 -luvulle tultaessa. Haaviston Olli oli jo rinnan liittynyt Jim Pembroke Bandiin, jonka erittäin kovatasoinen Lp-levy "Flat Broke" näki päivänvalon 1980. Kielisoitintaituria alkoi työllistää myös erityyppiset sessiohommat.

En jatka Haaviston uraa enää tällä tarkkuudella, koska tekstistä on tulossa liian pitkä, mutta en myöskään typistä edellä olevaa, koska Vanha Isäntä oli merkittävä ja itselleni rakas bändi. Ollille on kertynyt vuosien varrella ihan pirusti soittojuttuja, mutta mennään eteenpäin suurpiirteisemmin...

Olli Haavisto liittyi supersuosittuun J. Karjalaisen Mustat Lasit -yhtyeeseen vuonna '82 ollen mukana myös levytyksillä "Tatsum Tisal" ('83), "Tunnussävel" ('83), "Doris" ('85) ja "Varaani" ('86). Seuraava pitkä rupeama kului tienpäällä Raittis-veljesten mukana uudelleen aktivoituneessa Eero ja Jussi And The Boysissa, jona aikana syntyivät levytykset: "Numero 3" ('86), "Kolme kitaraa" ('91) ja "Kuoppainen tie" ('95). Ollia työllisti bändisoittajana myös Tuomari Nurmion Kylmät Todistajat yhtä aikaa Boysien rinnalla kahdeksankymmentäluvun lopulla ja levymarkkinoille lykättiin "Kuu" ('88).

90 -luvun alkupuolella käynnistyi pitkäkestoinen yhteistyö Mikko Kuustosen kanssa. Olli Haavisto perusti seuraavana vuonna Hitsville Studiot Tom Nymanin ja Janne-veljensä kanssa, jossa Olli on toiminut eri rooleissa tuottajasta äänittäjään. Seuraava merkittävä bändijäsenyys oli Dallas Wayne & The Dimlights (1996-2000). Se oli mainio kantribändi, jonka solisti/kitaristi/lauluntekijä oli amerikkalainen, Special Consencus -nimisestä bluegrass-yhtyeestä maahamme useaksi vuodeksi jumittunut tyyliniekka. Wayne on palannut jo kymmenisen vuotta sitten kotimantereelleen jatkaen suunnilleen siitä mihin täällä jäätiin, joskin, rohkenen väittää, että ihan parhaimmillaan äijä oli juuri Haaviston ja kumppaneiden kanssa (mm. Teuvo Lampinen & Markku Luukkanen). Dallasin Waynen Dimlightsin kera tekemät albumit "Buckle Up Baby" ('93), "Part Of The Crew" ('94) ja "Screamin' Down The Highway" ('97) edustavat parasta mahdollista Amerikan kantria. Levyjen tuotanto on maltettu jättää liikoja sliippaamatta ja soitossa on mukavasti rouheutta.

Olli Haavisto liittyi Hoedown -bändiin vuonna 2002. Samoihin aikoihin alkoi jäsenyys myös velipojan luotsaamassa Farangsissa ja ilmestyi Ollin ylistetty soolodebyytti, "Pysäkkimusiikkia". Ninni Poijärvi Band tuli kuvioihin seuraavana vuonna, kuten myös jäsenyys Band'O:ssa. Se on Sillanpään Sepon ja tyttäriensä Jeminan ja Selinan perheyhtye, jossa Haaviston lisäksi soittivat Janne Vikstén ja Tom Nyman. Tänä päivänä kokoonpanon miehistö on melkoisesti muuttunut, mutta äsken mainituin soittoniekoin bändi nähtiin mm. Blues & Roots -klubilla v. 2003. Kovatasoinen esikoisalbumi "Band 'O" ilmestyi samana vuonna ja jatkoa seurasi "Away" -nimisellä kiekolla 2006. Seuraavana vuonna Ninni Poijärvi Band "sulautui" projektiluontoisesti Eero Raittisen Noisy Kinda Meniin ja konklaavi suuntasi Woodstockiin, Levon Helmin studiolle äänittämään kahta albumia (Ninni Poijärven "Virta" ja Eero Raittinen & The Noisy Kinda Men with Friends & Relativesin "Woodstock"). Kummatkin levyt ilmestyivät alkuvuodesta 2008 edustaen parhaita roots-julkaisuja Suomessa. Blues & Rootsissa uutta materiaalia esitettiin nimellä Greetings From Woodstock: Eero Raittinen, Ninni Poijärvi & The Noisy Kinda Men. Hitto, meinasin unohtaa mainita Haaviston pitkäaikaisesta yhteistyöstä Freud, Marx, Engels & Jungin ja Kari Tapion kanssa...

Olli Haavisto on suvereeni pedal steelin soittajana, kuten myös dobrossa, lap steelissa sekä peruskitarassa. Sessioita on kertynyt tuhansia eri artistien ja bändien kanssa sekä meriittejä tuottaja- ja/tai äänittäjäpallilla on valtava määrä. Näitä en lähde erittelemään, mutta pakko mun on mainita Hayden Thompson. Hän oli Sam Phillipsin legendaarisella Sun -merkillä aikoinaan levyttänyt artisti, jonka upean, Suomessa tehdyn kantrilevyn "Hayden Thompson" (Bluelight Records '07). Olli tuotti ja äänitti osallistuen soittajana myös sessioihin... Viime syyskuussa Petrax studiolla Hollolassa äänitetty uusi Thompson albumi "Standing Tall" julkaistaan elokuun 4. päivä.

Masa Maijanen
Veli-Matti Maijanen liittyi Jarmo Nikun ja Ari Erkon luotsaaman Faroutin uudeksi basistiksi 1979. Lappeenrantalainen bändi aloitti noihin aikoihin yhteistyön Pave Maijasen kanssa, joka itse asiassa on Masan serkku. Farout säesti maestroa tämän singlellä; "Good Night" / "Crowd Of Nonsense" (Hi-Hat '79). Bändin hajottua 80-luvun alkupuolella, Masa Maijanen soitti tovin Maukka Perusjätkän ja Pete Malmin bändeissä, kunnes siirtyi Broadcastiin 1981. Pesti jatkui siitä yhtä pitkään kuin itse bändikin. Sen jälkeen askeleet johtivat turkulaislähtöiseen Boycottiin ('88). Siinä vaikuttivat tuohon aikaan Tommi Läntinen (laulu), Ari "Hombre" Lampinen (kitara), Marko Kainulainen (rummut), Jari Hongisto (pasuuna), Juha Ketola (trumpetti) ja Esa Niva (saksofoni). Seuraava kiinnitys oli Albert Järvisen Band, mutta yhteistyö jäi lyhytaikaiseksi, koska ässäkitaristi Järvinen siirtyi maaliskuussa 1990 valitettavasti ennen aikojaan yläkerran orkesteriin.

Masa Maijanen liittyi Havana Blackiin korvaten Rehti Hankalan. Masa soitti bassoa siinä 1991-'94 ollen mukana myös bändin comebackillä 1997/'98. Kokoonpano oli albumeilla "Groving Kings" ('93) ja "Left Overs For The Right People" ('94); Hannu Leidén (laulu, kitara), Markku Heiskanen (soolokitara, taustalaulu), Masa Maijanen (basso, taustalaulu) ja Atte Sarkima (rummut, taustalaulu). Maijasen yhteistyö käynnistyi Mikko Kuustosen sekä Kaija Kärkisen & Ile Kallion kanssa. Myös megasuosittu kiertue, Mestarit Areenalla (Kirka/Hector/Pepe/Pave), työllisti Maijasta. Mies on toiminut myös sessiomuusikkona. Bändijäsenenä hänet on voinut pongata Hoedownin ohella ainakin Ile Kallion Rocketsista, Gringos Locosista ('07) ja Kaartamo-Kettunen-Kuustosesta.

Masa Maijanen on muusikko/bassonsoittaja, jolta luonnistuu erityyppiset musiikkityylit. Mies ei vierasta edes tanakkaa hard-rockia, mutta komeasti taittuu myös akustispainotteinen, nyanssirikas juurimusiikki. Takarivin komppiosasto tahtoo usein jäädä turhan pienelle huomiolle. Hoedownin kotisivuilta löytyy osuva maininta; "Yksi suomalaisen rock-näyttämön hiljaisista sankareista..."

Topi Kurki
Topi Kurki on ollut pidempään muusikoiden arvostama lyömäsoittaja. Hänellä on loistava tyylitaju ja tekniikka soittaa oli kyseessä sitten nopeampi ja rajumpi styge tai hyvin kevyttä, pientä maalailua tarvitseva herkkä tunnelmapala. Kurki hoitaa hommansa lisäksi niin hyvällä fiiliksellä, että mies on rankattava nykyrumpaleidemme parhaimmistoon. Hieno mies, joka istuu Hoedownin äänimaailmaan kuin nenä päähän!

Bändikavereidensa tapaan Topi Kurkikin toimii sessiomuusikkona. Mainittakoon esimerkkeinä Teppo Nuorva, Speedy Update, Laura Voutilainen, Kari Pyrhönen ja Vesa-Matti Loiri. Jälkimmäisen suitsutusta saanut "Hyvää puuta" -albumi ('09) on Rick Rubin -henkisesti toteutettu kiekko. Ydinbändissä vaikuttivat kitaristi Tommi Vikstén, kosketinsoittaja Pekka Gröhn, basisti Tom Nyman ja rumpali Topi Kurki. Topi Kurki on usein työllistetty eri kokoonpanoissa myös tuuraajana. Hänet on voinut pongata keikoilla esim. Erja Lyytisen Bandista ja Dr. Helander & His Power Dropsista.

Topi Kurki soitti rumpuja Kirkan taustabändissä v. 1995. Pesti kesti n. vuoden päivät. Bändijäsenenä Kurkea ovat työllistäneet myös mm. Jaku Havukaisen Jakuza ('03) ja Jarmo Hynninen Band ("JHB"), jossa kitaristi/liiderinsä ja rumpali Kurjen lisäksi vaikuttivat Timo Pratskin (koskettimet) ja Mikko Vuorela (basso). Bändin vieraina ja solisteina ovat esiintyneet mm. Pepe Ahlqvist, Heikki Silvennoinen, Ilkka dr. Helander ja Olli Haavisto. Viime aikoina bändi on viettänyt hiljaiseloaan, mutta miehistöpohjalle syntyi Ghostriders -niminen kantribändi keväällä 2008, jossa Hynnisen, Vuorelan ja Kurjen lisäksi vaikutti englantilaislähtöinen laulaja-kitaristi Neil Berrymen ja pedal steelissä Arto Mäkelä. Ohjelmisto koostui pääosin country-klassikoista ja western swingistä.

Steve Webbin Retrorocketsissa, joka sai alkunsa joskus vuonna 2005, keulahahmona toimineen laulaja-kitaristin kanssa soittivat basisti Mikko Vuorela ja rumpali Topi Kurki. Sittemmin on Tapani Laastola vakiintunut bändin rumpaliksi. Henry Ojutkankaan (laulu, kitara, huuliharppu) liidaaman Henry O' Bandin komppiryhmänä toimi pari-kolme vuotta Mikko Vuorela (basso) ja Topi Kurki (rummut). Kun Ojutkangas muutti takaisin kotimaisemiinsa Ouluun, kokoonpano hajosi., mutta miehet tekevät vieläkin silloin tällöin yhteistyötä. Topi Kurki hoitaa rumpalin pestiä edelleen Hasse Wallin Power Triossa. Bändihän operoi vanhakantaisen, kitaravetoisen bluesrock -tyyppisen materiaalin kanssa ja ohjelmistosta löytyy myös Hendrixiä. Hipstersissä, joka perustettiin 2007, luotetaan perinteisempään, mustaan rhythm & bluesiin ja rock'n'rolliin joidenkin 50-60 -lukujen hittien lisäksi. Yhtyeen keulahahmo on laulava basisti Pekka Helin, jonka soittokumppaneita ovat Ykä Putkinen (kitara, laulu), Larry Price (saksofoni, laulu) ja Topi Kurki (rummut). Harmi, kun kuljetusaikataulun niukkuuden takia en ehtinyt näkemään heitä Kalliohovissa Rauma Bluesin pääkonsertin jälkeen ...

Tekstit: Hara Järvinen

DAVE LINDHOLM with JAKE'S BLUES BAND

www.jakesbluesband.com/

Dave Lindholmin reilut 40 -vuotta jatkunut musiikkitaival on ollut varsin monimuotoinen, mutta jotenkin äärimmäisen looginen. Lindholm on toiminut sykleittäin ja osin päällekkäinkin rock-kukkovaihteella tai riisutulla kitara & miesperiaatteella, joita ovat seuranneet toistuvat sukellukset rakastamaansa bluesiin. Dave Lindholmin diskografia sisältää lukuisia akustisia ja sähköisiä soololevyjä, joiden lisäksi aktiivisena on ollut toistakymmentä levyttänyttä bändikokoonpanoa. Kunnioitettavaa on Lindholmin yllätyksellisyys ja laskelmoimattomuus; juuri kun diggarina on kuvitellut tietävänsä, mitä tapahtuu seuraavaksi, onkin Lindholm hajottanut bändinsä tai tehnyt levytyksen vaikka jousikvartetin tai posetiivarin kanssa. Dave on tehnyt fiiliksellä aina sellaista musiikkia kuin sillä hetkellä on hyvältä tuntunut, eikä ole antanut ulkopuolisten paineiden vaikuttaa päätöksiinsä. Iloksemme se on hänen kohdallaan ollut mahdollista myös tämän päivän kovassa, lähinnä myyntimääriä tuijottavassa musiikkibisneksessä. Miehellä ei ole tullut tarvetta, mutta ei pienintä haluakaan laukata trendien perässä. Hänelle on riittänyt se, että on sinut itsensä kanssa ja on pystynyt elättämään itsensä tekemällä laulujaan ja soittamalla kapakoissa meille tavallisille ihmisille. Lindholm ei haikaile listasijoituksia eikä muutakaan musiikkielämän glamouria, jotka saattaisivat mahdollistaa naamataulun joka lehden kanteen. Taiteellinen vapaus ja yksityisyys ovat mammonaa suurempi funktio.
Dave Lindholmin albumikokonaisuuksien kieliasu on luontevasti vaihdellut suomenkielestä englantiin. Miehen panos suomenkielisen rocklyriikan syntyyn on kiistaton. Hänen alkuvaiheessa käyttämä slangin ja puhekielen sekoitus oli vertaansa vailla ja myöhemmät, lähempänä kirjakieltä olevat tekstinsä usein höystetty oivaltavin kielikuvin. Viimeisin albumi, suomenkielinen "D. Lindholm & Launeen K." on tehty Kuja Salmen kanssa vuosi sitten ja levy on kunnianosoitus Lahti-kaupungille. Biisi "Rodeo" esittelee Daven ystävän, erinäisillä Lindholm-levytyksillä ja joissakin kokoonpanoissakin vaikuttaneen, basistina tiedetyn Kari-Pitkä Lehtisen laulusolistina. Viime vuoden pääkonsertissa Dave Lindholm vieraili kahdella biisillä Heinomaan Wallun osuudessa, mutta edellisestä omasta, Dave-vetoisesta keikasta on kulunut monta vuotta.

Ohjelmistoa suunniteltaessa tiedustelimme Davelta, millä kokoonpanolla hän haluaa Blues & Rootsissa esiintyä. Vastaukseksi putosi välittömästi Jake's Blues Band! Ei hullumpi valinta järjestäjänkään kannalta, koska jo omillaan se on kysytty ja takuuvarma keikkajyrä. Toijalalainen voimatrio perustettiin vuonna 1992 tullen nopeasti musiikkiväen tietoisuuteen aktiivisen keikkailun myötä tuhdista bluesrock-soitostaan sekä kitaristi Jake Yrölän virtuoosimaista Stevie Ray ja Hendrix -tulkinnoista. Kolmikon neljä ensimmäistä, omakustanteina julkaistut cd-ep:t ovat aika päiviä sitten loppuunmyyty. Vaikeasti löydettävä on myös pitkäsoitto "Jake's Blues Band" (Bluelight Records '05), joka sisältää lähinnä omaa materiaalia. Laulusta ja kitaroista vastasi Jake, bassossa operoi Timo Salo ja rumpaliosuudet jakautuivat Juha Yrölän ja Tomi Saarisen kesken. Jake's Blues Band on esiintynyt kerran aiemminkin meillä. Silloin elettiin muistaakseni vuotta 2003. Trion osuudessa vieraili parilla biisillä laulusolistina ja huuliharpistina tapahtuman suojelija Ahlqvist. Bändin kanssa useissa eri yhteyksissä on esiintynyt muitakin kovia nimiä kuten Jukka Tolonen, Harri Marstio, Ben Granfelt ja Hasse Walli.

Dave Lindholmilta on Jaken jengin kanssa odotettavissa kitaravoittoinen blues-rock-setti, jossa revitellään biisien sitä vaatiessa, mutta tarvittaessa hiljennetään ja pidetään kappalerakenteet kasassa! Lindholmin ja Jake's Blues Bandin yhteisalbumi "Blue Moon Cars" ilmestyi kuusi vuotta sitten, mutta konklaavi tekee yhä yhteistyötä keikkarintamalla. Itse asiassa Lindholmin viimeisin Messengers -yhtye on yhtä kuin samat ukot joukkoon lisättynä Joe Vestich.

Dave Lindholm - laulu, kitara / Jake Yrölä - kitara / Timo Salo - basso / Juha Yrölä - rummut

Tekstit: Hara Järvinen / valokuvat: Ville Kujala

ZAKIYA HOOKER

www.zakiyahooker.com/ www.myspace.com/zakiyahooker

Zakiya Hookerilla on ollut mitä mainioimmat lähtökohdat, sillä laulajattaren isä on legendaarinen bluesmies John Lee Hooker. Isän ja tyttären julkinen ensiesiintyminen tapahtui Kaliforniassa v. 1991. Sen jälkeen nainen on esiintynyt Etta Jamesin, John Hammondin, Taj Mahalin ja monen muun huippunimen kanssa. Joka tapauksessa Zakiya Hooker on tehnyt omilla ansioillaan pitkäjännitteistä bluesuraa esiintyen erilaisilla klubeilla sekä bluesfestivaaleilla niin kotimantereellaan kuin Euroopassa. En malta olla mainitsematta San Franciscon Blues festivaalia enkä myöskään Monterey Jazz & Blues tapahtumaa.

Zakiya Hooker on upeaääninen, sielukkaasti soul- ja jazzvaikutteista bluesiaan tulkitseva solisti. Hän on erittäin vakuuttava myös lavaesiintyjänä. Ensivisiitille Suomeen laulajattaren matkassa saapuvat bassoa soittava aviomies, vahvat souljuuret omaava Ollan Christopher sekä pariskunnan argentiinalainen luottokitaristi, Federico Bozas. Muu säestys tapahtuu täkäläisin, mutta osaavin voimin, joista vastaavat blues- ja jazzkuvioissa kannuksensa hankkineet Tomi Leino, Max Tabell ja Olli Ontronen. Lahden keikka on Suomen viimeinen, joten ainakin muusikot ovat ehtineet tutustua toisiinsa. Muut soittopaikkakunnat ovat Pieksämäki (20.9. Poleeni), Tampere (21.9. Pakkahuone) ja Helsinki (22.9. Malmitalo / 23.-24.9. Storyville). Tällä hetkellä näyttäisi, että kiertue tulee jatkumaan Ruotsissa. Vielä tupsahti mieleeni eräs asia, joka pitänee mainita; Zakiya Hookerin velimies, John Lee Hooker Jr. esiintyi tänä kesänä Järvenpään Puistobluesin pääkonsertissa. Isän perintö näyttää voivan hienosti jälkikasvussa...

Zakiya Hooker - laulu / Ollan Christopher Bell - basso / Federico Bozas - kitara / Tomi Leino - kitara, huuliharppu / Max Tabell - koskettimet / Olli Ontronen - rummut

Sitten lyhyesti lähinnä Zakiya Hookerin levytyshistoriaa sekä hiukan taustatietoa kiertuemuusikoista...

Zakiya Hookerin ensilevy, virallisen eurooppalaisenkin julkaisun jälkikäteen saanut "Another Generation Of The Blues" tuli markkinoille vuonna 1995 (Silvertone Recordsilla v. 2003). Levy esittelee monipuolisen blueslaulajattaren, joka on sinut niin soulahtavan materiaalin kuin varsinaisen bluesin kanssa. Albumille päätyneistä kymmenestä biisistä n. puolet on merkitty Zakiya Hookerin ja Ollan Christopherin tekemiksi. Mukaan on valittu covereita mm. Denise Lasallen ja Ray Charlesin laulukirjoista. Kahdella kappaleella, "Loving People" ja "Mean Mean World" isä-pappa John Lee on mukana. Ollan Christopher soittaa sessiossa sähköistä ja akustista bassoa toimien myös levyn tuottajana. Itse asiassa, mies on tuottanut vaimonsa kaikki neljä albumia. En pysty levyjä nyt tarkemmin ruotimaan, koska kirjoittamishetkellä minulla ei ole kuin tuo esikoinen. No, nimien mainitsemista se ei sentään estä. Zakiya Hookerin kakkosalbumi oli nimeltään "Flavors Of The Blues" (Virgin '96), jonka jatkoksi pitkän tauon jälkeen ilmestyi Buenos Airesissa äänitetty konserttitaltiointi, "Colours Of The Blues" ('05). Nainen oli mukana palkitun elokuvan "Chalk" -soundtrackilla vuonna 2007. Viime kesänä markkinoille ilmestyi "Keeping It Real", joka julkaistiin pariskunnan omalla, Boogie With The Hook Recordsilla (BWTH). Lisäksi Zakiya Hooker on ollut viimeistelemässä isänsä hiukan keskeneräiseksi jäänyttä, kuoleman jälkeen ilmestynyttä "Face To Face" -kiekkoa vuonna 2003. John Lee Hookerin viimeiseen levytyssessioon osallistui melko kovan tason tekijöitä. Tyttären ohella siinä vaikuttivat vaikkapa Van Morrison, George Thorogood, Johnny Winter, Dickey Betts, Warren Haynes ja Jack Casady. Vinkiksi, että kyseistä cd:tä on näkynyt Anttilan kesäalessa hintaan 4.99 EUR.

Ollan Christopher Bellilla on kirkkolaulutausta ja 10 -vuotiaana alkoi pojan bassoon totuttelu. Sittemmin mies perusti kalifornialaisen Natural Four -soullauluyhtyeensä 1968. Näiltä ajoilta hänet tiedetään nimellä Chris James, mutta samasta henkilöstä on kyse. Willie Hoskinsin pienellä Boola Boola -levymerkillä julkaistut ensisinglet "I Though You Were Mine" ja "Why Should We Stop Now" poikivat vuotta myöhemmin ABC Recordsin kanssa levytyssopimuksen. Yhtiö oli lunastanut oikeudet bändin ensilevytyksiin ja jälkimmäinen pikkulevy sai uuden mahdollisuuden nyt ison lafkan toimesta 1969 poikien R&B listan sijoituksen 31. Seuraavaksi ilmestyi pitkäsoitto "Good Vibes" (ABC '70). Pitkäaikainen yhteistyö Curtis Mayfieldin kanssa käynnistyi 1972 ja seuraavat kolme Natural Four -albumia ilmestyivät Curtomilla ("Heaven Right Here On Earth" v.'73, "The Natural Four" v.'74 ja "Nightchaser" v.'76). Christopher teki 70 -luvulla yhteistyötä myös mm. Earth, Wind & Firen, The Temptationsin, Kool & The Gangin ja The Isley Brothersin kanssa. Ollan Christopher ja Zakiya Hooker menivät naimisiin vuonna 1987 ja ovat myös musiikkirintamalla pitäneet yhtä. Ollan Christopher Bell on arvostettu tuottaja ja säveltäjä, joka tekee vaimonsa uran ohella myös omaa soolojuttuaan.

Kitaristi Federico Bozas (oikealta sukunimeltään kaiketi Rozas?) on argentiinalainen, kymmenisen vuotta Dallasissa musiikkia opiskellut muusikko. Hän perusti nyt jo hajonneen jazzyhtyeensä vuonna 2001, jossa hänen ja veljensä Willy Bozasin kanssa vaikuttivat Jorge Paqualin ja Juanio Hermido. Käsitykseni mukaan edelleen kasassa olevassa, juurevassa Federico Bozas Bandissa kitaristimme toimii myös laulusolistina. Siihen kuuluvat lisäksi Fabricio Laborde (koskettimet), Ezequiel Rivas (basso) ja Lucas Nervi (rummut). Bändi soittaa lähinnä soul- ja funkjuttuja, muttei vierasta rock- eikä bluesvaikutteitakaan. Federico Bozasin yhteistyö Zakiya Hookerin ja Ollan Christopherin alkoi kanssa v. 2004.

Tomi "T." Leino on kovanluokan tekijä - laulaja, biisinikkari, bluesharpisti ja kitaristi - bluesmies henkeen ja vereen. Hänet rankataan maamme parhaimpiin bluesharpisteihin ja -kitaristeihin. Mies taidot on voinut todeta Blues & Rootsissa silloisen yhtyeensä Blue Disease kanssa ('03), jossa vaikuttivat Sammeli Palovaara (kitara), Matti Vallius (basso) ja Petteri Hissa (rummut). Ennen tuota oli toiminut T. Leino Bluesgroup (perustettu '95), jossa soitti mm. lahtelaislähtöinen rumpali, nykyään Jaakko Heinonen Bandista tuttu Tapo Leppänen. Toimi Leino vaikutti myös Pepe Ahlqvistin duossa ('03-'07). Tomin nykyinen bändi on T. Leino Band, jonka ensilevytys oli amerikkalaisen laulaja/bluesharpisti Steve Guygerin kanssa tehty yhteisalbumi, "Keep It Moving" ('08). Yhtyeen oma, melkoista suitsutusta saanut "Dynamite Boogie" (Hila Kustannus) ilmestyi viime vuonna. Albumin kaikki kymmenen biisiä ovat Tomi Leinon käsialaa. Kokoonpanoon kuuluivat levyntekoaikoihin basisti Kari Karpon ja rumpali Jarkko Lepistön ohella myös silloinen kitaristi Sammeli Palovaara. Tänä päivänä jälkimmäinen vaikuttaa mm. Ice Cream Twelve Bar Bandissa, joka on yksi syksyn kiinnityksistämme. T. Leino Bandin levytyksen tuottanut blueskitaristi Jonne Kulluvaara on nykyään Tomin bändin vakiojäsen. Edellä mainittu mies nähdään Alex Parkissa Pepe Ahlqvistin aisaparina (Pepe Ahlqvist Duo).

Markku "Max" Tabell on heinolalaislähtöinen muusikko, joka on erityisen arvostettu jazzareiden keskuudessa. Mies on huippuluokan kosketinsoittaja, joka valmistui Sibelius-Akatemian jazzosastolta '93. Nykyisin hän työskentelee lehtorina Sibelius-Akatemian Musiikkikasvatuksen osastolla ja sivutoimisena tuntiopettajana Jazzosastolla. Max Tabell on vaikuttanut soittajana useissa eri kokoonpanoissa. Yksi pitkäaikaisimmista oli Q Stone. Tabell liittyi orastavassa suosiossa olevaan ryhmään v. 1987 korvaten siinä lyhyen aikaa koskettimia soittaneen Jokke Kantolan. Kokoonpanoon kuuluivat Mikko Kuustonen (laulu), Heikki Silvennoinen (kitara, laulu, taustalaulu), Max Tabell (kosketinsoittimet), Mikko Löytty (bassokitara, taustalaulu) ja Sakari Löytty (rummut). Tällä miehistöllä syntyivät albumit "Q Stone" ('88), "Pink On Blue" ('90) ja "III" ('92). Kuustosen siirryttyä soolouralle, bändinelikko jatkoi tehden uuden Q Stone -levyn, "No Substitute" (1993). Max Tabellin muita merkittäviä bändikiinnityksiä ovat olleet vaikkapa Pepe Ahlqvist Band, Remu & His All Stars ja Espoo Big Band. Viime vuodet on kosketinsoittajaa työllistänyt oma Bitter Sweet, jonka ensialbumi "T For 3" ilmestyi '99. Musiikkityyli on jazzahtavaa poppia ja materiaali pääosin Mr. Tabellin käsialaa. Nyt elokuussa markkinoille tulossa oleva "Huimaa" (Fg-Naxos/Long Play) on jo bändin neljäs kiekko. Nykykokoonpanossa kosketinsoittajansa ohella vaikuttavat Julia Eklund (laulu), Riku Karvonen (kitara), Timo Tolonen (basso) ja Tomi Salesvuo (rummut).

Olli Ontronen on Lahdessa tuttu ainakin Blues & Roots -organisaatiolle. Kolme vuotta sitten hänet saattoi nähdä bändiliiderinä, solistina ja huuliharpistina west-coast -tyyppistä bluesiaan esittävässä Bluesologyssa. Mies rankataan maamme parhaimmistoon bluesharpistina. Mielikuvani mukaan kuusihenkinen orkesteri pisti osuudellaan kunnon bileet pystyyn. Lisäksi Ontronen teki lyhyen harppuvierailun Ahlqvistin keikkaosuudessa. Bluesologylta on ilmestyi kaksi, kuuntelemisen arvoista cd-levyä, "Too Much" (2004) ja "Red House Roll" ('05). Bändi on viettänyt käsitykseni mukaan jo jonkin aikaa hiljaiseloaan, mutta näköjään aktivoitunut parille keikalle tänä vuonna. Hieno homma! Joka tapauksessa Ontrosella on rakenteilla oma, uusi bändi nimeltään Olli Ontronen & MS. Elokuuksi on suunnitteilla pianisti/laulaja Gene Taylorin ympärille järjestettävä minikiertue, joka työllistää myös Ollia. Eikä ole ollut kuulemma mikään salaisuus, mutta minä en ole tiennyt, että Ontronen on myös hitonmoinen bluesrumpali. No, nytpä tiedämme sekin...

Mitä tässä enempiä vakuuttelemaan, jotta show ei ainakaan rivimiesten soittotaitojen puutteeseen kaadu...

Tekstit: Hara Järvinen

ICE CREAM TWELVE BAR BAND

www.icecream12barband.com/

Ice Cream Twelve Bar Band on perehtynyt 50- ja 60 -lukujen sähköiseen, harppuvetoiseen bluesmeininkiin. Klassikoiden ohella keikkaohjelmisto sisältää omaa materiaalia. Tärkeinä vaikuttajina ovat toimineet Magic Sam, William Clarke, Junior Wells, Buddy Guy, James Cotton, Freddie King ja James Harman. Bändin keulahahmon, harpisti-laulaja "Ice Cream" Anttilan kanssa käymäni pitkän puhelinkeskustelun jälkeen olen vakuuttunut, että usein täysin kliseisesti käytetty sanonta "blues on tunnetila ja/tai elämäntapa" (Blues is a feeling) on hänen ja bändinsä kohdallaan totta. "Fiiliksellä vedetään, eikä materiaalia koskaan kopioida yksi yhteen, vaan annetaan vain mennä. Se on mahdollista ja käytännössä äärimmäisen toimivaa, kun on hyvät jätkät messissä".

Ice Cream Twelve Bar Band on perustettu alkujaan vuonna 1995 itse asiassa Ranskassa. Tai, no nimi tuli siellä käyttöön, mutta bändisoittajat toki paikallisia lukuun ottamatta perustajajäsentään. Laulaja-harpisti näet vaikutti toistakymmentä vuotta Etelä-Ranskassa, lähellä Marseillea. Palattuaan Suomeen vuonna 2006 (Helsinki), hän on luotsannut Ice Cream Twelve Bar Bandiaan, jossa on vaikuttanut useita eri soittajia. Bassoa soittava Haapasalon Juuso on yksi kauemmin mukana olleista. Kari "Guitar Playboy" Johansson vaikutti pitkään kitaristina ja Juha "Jupe" Litmanen rumpalina. Tampere-aikoihin usein rummuissa oli Juppo Paavola. Anttila teki paljon yhteistyötä myös Jussi Raulamon ja Tragic Samin (= Sami Laine) kanssa. Tänä päivänä uudelleen helsinkiläistynyt harpisti ei pidä ongelmana, että Ice Cream Twelve Bar Bandin miehistö ei ole perinteisessä mielessä ollut kiinteä eikä vakio. Mutta perään hän myöntää olleensa onnekas, kun on saanut operoida lahjakkaiden, parhaiden soittajien kanssa. Muuten yhtälö ei olisi mahdollinen. Palovaaran Sammeli tuli kitaraan n. vuosi sitten ja Raulamon Jussi rumpuihin tänä keväänä. Vastaus on kyllä, jos jäi askarruttamaan, onko kyseessä samainen kaveri, joka tunnetaan Jo' Buddyna. Rummuissa on nähty myös Kari Haakana, joka tiedetään vuoden 2008 Blues & Rootsin tanakista kompeista The Siberian Blues Huskiesin riveissä!

Soittoaika ei ole Ice Cream Twelve Bar Bandille ehkä kiitollisin, mutta ei ole pienintä epäilystäkään, ettei aamuyöllä saada kunnon bileitä pystyyn. Bändin maukkaasti esittämä rouhea blues ja välitön, innostava lavameininkinsä tulevat palkitsemaan paikalle jääneet yökyöpelit. Nukkumaan lähtemistä ei kannata todella kiirehtiä!

Jukka "Ice Cream" Anttila - laulu, huuliharppu / Sammeli Palovaara - kitara / Juha Haapasalo - basso / Jussi Raulamo - rummut

Sitten pintapuolinen sukellus soittajahistoriaan...

Jukka Anttila on veljessarjan nuorin (synt. 1959), joten vanhempien broidiensa kanssa jakaman yhteisen huoneen kautta tulivat varhain tutuiksi Rollarit, Creamit ja Led Zeppelinit. Paul Butterfield Blues Band jätti poikaan lähtemättömän vaikutuksen, joka innosti aloittamaan soittoharjoittelut. Instrumenttina ei ollut kuitenkaan huuliharppu vaan kitara. Sittemmin yksi ensimmäisistä bändeistä oli lukioaikainen Bloody Mary Blues Band, jossa vaikutti myös Antti Nordin (Siiri Nordinin isä). Sitten tuli Moonshine Bluesband, jossa Anttilan (kitara) ja luokkakaverinsa Kari Kempaksen (laulu, huuliharppu) lisäksi soitti mm. Jouko Kopomaa. Yhtye esiintyi Puistobluesin jameissa 1980 Chicago Overcoatin ja Hojas Blues Bandin kanssa, jolloin mukana oli myös Tortilla Flatin rumpali Honey Aaltonen. "Ice Cream" Anttila ja "Good Rockin' " Kempas liittyivät pian rumpalin bändiin. Tortilla Flat:in kokoonpanoon kuuluivat entuudestaan Mikko "Smokey" Suhonen, Sami Järvinen ja Isko "Honey" Aaltonen. Jukka Anttilan pesti ei kestänyt puoltakaan vuotta, koska nuorukaisen vanhemmat painostivat keskittymään opiskeluun ja hän luopui bänditouhuista. Myöhemmin alkoivat kaupalliset opinnot, mutta musiikki palasi taas rinnalle.

Jukka Anttila innostui huuliharpunsoittamisesta. Hän kävi henkilökohtaisesti tapaamassa niin Pepe Ahlqvistia kuin Helge Tallqvistiakin, joilta sai muutamia käytännön niksejä. Tällöin elettiin suunnilleen vuotta '83, jolloin myös The C.-Sweat -niminen bluesbändi oli aloittamassa toimintaansa. Yhtyeessä vaikuttivat Petteri ”Rätsä” Räty (laulu), Jukka Anttila (huuliharppu), Jari Mokkala (kitara), Juha Haapasalo (basso) ja Jarmo Uimonen (rummut). Bändiin liittyi kitaristi/laulaja Teppo Hirvonen vuonna 1987. Mies tunnetaan nykyään Stefanos Hirvosena, joka vaikuttaa mm. Cat Lee & Co.ssa. C.-Sweat hajosi v. ’88 ja siitä muodostui pian Steady Rollin’ & Ice Cream. Mainitsen tähän väliin, että Good Rockin' Kempas & Ice Cream Anttila Moonshine Duo perustettiin joskus 80 -luvun puolen välin tienoilla. Joillakin keikoilla oli vahvistuksena rumpali Honey Aaltonen. Steady Rollin' & Ice Cream ('89 -) liikkui musiikillisesti bluesin maailmoissa, mutta oli kallellaan kitaravetoiseen blues-rockiin, kuten Jimi Hendrixiin. Bändin omakustanne Ep-levy "Are You Ready For...?" ilmestyi 1990. Ice Creamin, Hirvosen ja Haapasalon lisäksi siinä vaikuttivat Jari Mokkala (kitara) ja Jarmo Uimonen (rummut).
Boogie Machine oli Anttilan seuraava, perinteistä Chicago-bluesia esittänyt kokoonpano, jossa harpistimme toimi ensimmäistä kertaa myös laulusolistina. Bändi perustettiin vuonna 1993 ja siinä vaikuttivat hänen lisäkseen Guitar Playboy Johansson (kitara), Juuso Haapasalo (basso) ja Jupe Litmanen (rummut). Bändillä oli kysyntää ja levytyssuunnitelmia, mutta muutoksia tuli, kun Anttila päättikin lähteä hyvän työtarjouksen perässä Ranskaan. Boogie Machine teki solistinsa uusiin kotimaisemiin kaksi viikon mittaista reissua soittaen siellä useampia keikkoja. Täällä miehistöön liittyi laulaja/pianisti Harri "Hara" Saanio. Anttila perusti Ice Cream Twelve Bar Bandinsa Ranskassa v. '95, jossa vaikutti hänen lisäkseen paikallisia soittajia. Hän oli perustamassa myös Avignonin bluesfestivaaleja toimien siellä myös mm. juontajana. Soittokuvioissa oli yhteistyötä mm. Buddy Guyn veljen, Phil Guyn kanssa. Jukka Anttila muutti perheineen takaisin Suomeen vuonna '06 ja yhtyeensä Ice Cream Twelve Bar Band kotimaistui. "Ice Cream" Anttila on arvostettu, omaperäinen harpisti ja todella helkutinmoinen lavaesiintyjä! Tässähän hänen esittelynsä oli, joten jatketaan soittokumppaneilla...

Ehkei vielä sittenkään, koska yksi vaikuttava tositarina pitänee kertoa, jolloin "Muddy Waters" tuli kirjaimellisesti kylään. Jos tämä on tässä luettavissa, olen saanut luvan jättää. Jukka Anttila oli Etelä-Ranskan kodista lähdössä työkomennukselleen Belgiaan. Ranskalainen elinkumppani odotti mahapystyssä perheen esikoista jääden tietysti kotiin. Paikallinen ilmalaitos oli luvannut hurjia rankkasateita. Kolmelta yöllä soi vieraassa maassa Jukan puhelin ja ystävätär kertoi, kuinka hänet oli pelastettu kotitalon katolta, jonne oli onnistunut jotenkin kipuamaan tulvavettä ja mutavelliä karkuun. Tässä yhteydessä heiltä meni kaikki omaisuus huuliharpuista valokuviin ja kodinkoneista huonekaluihin. Onneksi naiselle ei käynyt kuinkaan. Yhtä onnekkaita ei oltu valitettavasti naapurissa.

Sammeli Palovaara on loistava, bluespiirien suuresti arvostama blueskitaristi. Sammelia on pitkään työllistänyt Suomi-bluesin legenda, laulaja/huuliharpisti Sonny Boy Magnusson (= Sakari Helle). Äijällä oli 60 -luvun lopulla mm. Albert Järvisen kanssa bluesbändi, HARP. Magnusson tiedetään kuitenkin parhaiten Hojas Blues Bandin keulahahmona. Yhteistyö käynnistyi miehen kanssa jokseenkin siten, että Sammeli Palovaara, laulaja-harpisti Matti Ristimäki ja basisti "Ede" Mikkola olivat perustaneet bändinsä Crosshill vuonna 2000. Siihen liittyivät Pentti Solonen pianistiksi ja Nipa Manninen rumpaliksi. Mutta kun Ristimäki erosi bändistä, tarvittiin kipeästi solistia ja siihen saatiin Magnusson, jolloin bändinimi päivitettiin Uptown Boogieksi.
Sammeli Palovaara liittyi myös Tomi Leinon Blue Disease -nimiseen bändiin korvaten kitaristi/laulaja Jouni Kallenaution loppukesästä 2003. Blue Disease soitti kitara- ja harppuvetoista, sähköistä, Chicago -tyyppistä kaupunkibluesia. Palovaara kuului myös myöhempään T. Leino Bandin miehistöön osallistuen Steve Guygerin kanssa tehtyyn albumiin "Keep It Moving" ('08) ja bändilevykseen "Dynamite Boogie", joka ilmestyi keväällä 2009. Näihin aikoihin Sammeli erosi Tomin bändistä liittyen pian tähän Ice Cream Twelve Bar Bandiin. Lisäksi Palovaara kuuluu näyttelijä Teijo Elorannan luotsaamaan bluesbändiin, Maisteri T. Ja Lihantie. Solistiosuuksista vastaa Eloranta, kitarassa on Palovaara, bassossa Heikki Laakso ja rummuissa Juho Ranta.

Basisti Juha "Juuso" Haapasalo on itselleni hiukan tuntemattomampi kaveri, vaan ei toki sen vähäisempi. Yleensäkin bändien komppiryhmä - basisti ja rumpali - jäävät herkästi taka-alalle, jos eivät operoi omalla nimellään yhtyeidensä keulahahmoina. Juuso Haapasalon soittokuviot ovat kohdanneet "Ice Cream" Anttilan kanssa jo 80 -luvun alkupuolella. Ensimmäisiä yhteisiä bluesbändejään oli C-Sweat, jossa mukana oli mm. laulaja/kitaristi Teppo Hirvonen. Vuosikymmenen loppupuolella perustettiin Steady Rollin' & Ice Cream, jonka omakustanne Ep-levy "Are You Ready For...?" ilmestyi 1990. Anttilan, Hirvosen ja Haapasalon lisäksi siinä vaikuttivat Jari Mikkola (kitara) ja Jarmo Uimonen (rummut). Bändi soitti vanhakantaista, kitaravetoista bluesrockia tyyliin Jimi Hendrix ja Robin Trower.

Sitten Juuso Haapasalo ja Ice Cream Anttila perustivat uuden, sähköistä kaupunkibluesia soittaneen Boogie Machinen v. '93. Siihen kuuluivat edellä mainittujen lisäksi Kari "Guitar Playboy" Johansson (kitara) ja Juha "Jupe" Litmanen (rummut). Anttilan muutettua Ranskaan v. 1995, korvasi hänet rock'n'roll -bändeissä kannuksensa hankkinut pianisti-laulaja Harri Saanio. Samalla Boogie Machinen ohjelmisto laajeni rhythm & bluesin suuntaan. Jouluhenkinen vinyyli-sinkku "I Want A Present For Christmas" / "Santa's Swing" (Turbanium XMAS) julkaistiin vuonna 1999. Aiemmin samana vuonna oli ilmestynyt myös cd-albumi, "Strange Things". Niiden jälkeen on ollut julkaisurintamalla hiljaiseloa. Keikkarintamalla edelleen aktiivisen Boogie Machinen nykymiehitys on Harri Saanio (laulu, piano), Kari Johansson (kitara), Juha Haapasalo (kontrabasso) ja Arto Taskinen (rummut).

Jussi Raulamo on merkittävimpiä ja kansainvälisesti kysytyimpiä roots-muusikoita maassamme. Laulaja-kitaristi on tinkimättömällä asenteellaan ansainnut suorastaan kulttiaseman. Hän on armoitettu bändiliideri, säveltäjä, joka pyörittää myös omaa levymerkkiään, Ram-Bam Recordsia, jonka kautta koko hänen 2000 -luvun tuotantonsa on saanut päivänvalon. Käytännössä se tarkoittaa seuraavien bändien levytyksiä; Groovy Eyes, Tiny Tones ja Jo' Buddy & Down Home King III. Viimeisin Jo' Buddy & Down Home King III -kiekko, "Everything's Gonna Be Allright" ilmestyi alkuvuodesta. Se on saanut loistavia arvioita musiikkimediassa ympäri maailmaa. Se julkaistiin cd-formaatin ohella vinyyli-Lp:nä ja siitä on lohkaistu myös seiskatuumainen single, "Elevator Boogie" / "Radio Act Twist".

Koska mr. Jo' Buddy esiintyy Lahti Blues & Rootsissa myös omillaan amerikkalaisen Homer Hendersonin kanssa (torstaina 9.9. Ravintola Torvessa), on uskoakseni fiksumpaa mennä hänen tekemisissään syvemmälle vasta klubiosiossa (klubin teemana on muuten "one man band" eli molemmat artistit hoitavat laulun ja kitaran ohella yhtä aikaa mm. komppiosastoa).

Jatkan kuitenkin parilla sanalla Jussi Raulamosta lyömäsoittajana ja rivijäsenenä. Rumpupatteristosta vastaaminen on miehelle melko tuore aluevaltaus. Tosin, kertomansa mukaan hän on aina harrastanut pöytä- ja kattilarummutusta samoin kuin treenikämpillä yksin ollessaan mielellään takonut peruskomppeja.
Jussi Raulamo perusti nuoren, lahjakkaan laulaja-kitaristi Sami Laineen kanssa Tragic Sam & The Lowdown Rockersin vuonna 2007. Kyseessä oli tamperelainen bluesbändi, jossa muusikkomme tuli julkisesti esille rumpuja soittavana bändijäsenenä. Kaksikon lisäksi yhtyeessä vaikutti basisti Ville Honkanen, mutta parin keikan jälkeen hänet korvasi Tommi Laine (hänet tiedetään paremminkin kitaristina ja on pongattavissa 22.9. Teerenpelissä Wang Dang Dudesin riveissä). Jussi ei luonnehdi itseään tekniseksi virtuoosiksi, vaan kaveriksi, jonka tehtävänä on huolehtia, että shuffle-komppi ja takapotkut pitävät homman kasassa ja svengin päällä, mikä saa tanssilattialla lanteet heilumaan.

Tekstit: Hara Järvinen

HAL PETERS AND HIS TRIO (Peruuntunut)

www.halpeters.com/

Pääkaupunkiseudulta tuleva Hal Peters And His Trio on vihkiytynyt 50-lukuisen rockabillyn saloihin, johon on sekoitettu maukkaasti vanhaa hillbilly- ja kantrimusiikkia. Bändin konstailematon, perinnetietoinen osuus käynnistyy Ahlqvistin duo-vedon jälkeen katutasossa (Skumppa). Triona alun perin aloittaneen ryhmän kokoonpano on vahvistettu rummuin, joka tietänee myös ehtaa rock'n'rollia. Musiikillisiksi vaikuttajikseen nelikko nimeää mm. Elviksen, Carl Perkinsin, Sid Kingin ja Curtis Gordonin.

Heikki Laakkonen ja Eino Rastas perustivat Hal Peters Trion vuonna 1984. Ensiksi mainittu vaikutti tuolloin The Ballroomersin solistina ja jälkimmäinen oli soittanut kitaraa mm. The Rhythm Wheel Combossa. Nuorukaiset halusivat soittaa puhdasoppista rockabillya sen alkuperäisessä muodossa kuten Elvis, Scotty & Bill. Kun kontrabasistiksi liittyi Ballroomersin Timo Uimonen sekä solisti Laakkonen nimettiin Hal Petersiksi ja bändi yksinkertaisesti Trioksi, palikat alkoivat olla kasassa. Ensimmäinen keikka oli Suomen Rock'n Roll Seuran järjestämissä iltamissa. Yhdistyksen presidenttinä toiminut Pete Hakonen perusti kohta tyylisuuntaan vihkiytyneen levymerkkinsä, Goofin' Records. Lafkan ensimmäinen julkaisu oli vain kasetti-formaatissa ilmestynyt kokoelma, "On The Move" ('85). C-nauhalta löytyvät Hal Peters Trion vanhimmat äänitteet, "It's True, I'm Blue", "Just Because" ja "Tweedle Dee". Esikoisalbumi "Snatch It And Grab It" ilmestyi 1986 (Moondogs Records). Peruskolmikon lisäksi sen tekemiseen osallistui rumpali Antero "Rudy" Ryynänen, joka niin ikään on vaikuttanut Rhythm Wheel Combossa. Laakkosen, Rastaan ja Uimosen rinnalle liittyi pian uusi vakiojäsenkin, rytmikitaraa ja lap steelia soittava Jussi Huhtakangas, joka tiedetään myös taiteilijanimellä Lester Peabody. Bändin nimi muutettiin Hal Peters And His Trioksi sen jälkeen (1988), kun Huhtakangas laajensi instrumenttiarsenaaliaan rumpuihin. Hän soitti kantri- ja western-biiseillä lap steelia ja vastaavasti rockabilly -osuudessa rumpuja.

80 -luvun loppupuoli oli Hal Peters And His Triolle aktiivista aikaa. Markkinoille ilmestyi mm. "Happy Again" -Ep ('87) ja pitkäsoitot "Follow Thru" ('88) ja "Rockin' The Country" ('89). Keikoilla oli usein mukana myös rumpali Mike Salminen. Kotimaan soittoloiden ohella ryhmä esiintyi mm. Keski-Euroopassa, Englannissa sekä Ruotsissa. Hal Peters And His Trio säesti lisäksi monia maassamme vierailleita rock'n'roll staroja kuten Joe Clayta, Hank Edwardsia, Mac Curtisia ja Hayden Thompsonia. Vuosikymmenen vaihteessa yhtye teki yhteistyötä myös kotimaisen rokki-ikonin, Jussi Raittisen kanssa, joka johti levytyssessioon (24.10.'90). Jussi 'Big John' Raittinen with Hal Peters & His Trio -nimellä tuli markkinoille maxi-Ep seuraavana vuonna.

Hal Peters And His Trion uusi albumi ilmestyi vuonna 1991. Se oli nimeltään "Baby I'm Ready", jossa solistiosuuksista vastasi parilla biisillä rockabillylegenda Ray Campi. Bändimiehistöön oli liittynyt pianisti Mika Siekkinen, joka kuitenkaan ei ollut enää seuraavalla, peruskokoonpanolla tehdyllä, peräti 27 biisiä sisältäneellä cd:llä, "Fireball Mail" ('94). Huhtakangas oli hommannut pari vuotta aiemmin pedal steelin, mikä edesauttoi musiikkityyliä yhä syvemmälle western swingin maailmaan. Ryhdyttiinkin etsimään viulistia ja pestin sai Heikki Kangasniemi, joka oli vaikuttanut aiemmin lähinnä folk- ja irkkumusapiireissä. Yhtye päätyi vaihtamaan nimensä Hal Peters And His Countrymeniksi marraskuussa 1994.

Hal Peters And His Countymen -yhtyeessä vaikuttivat Heikki Laakkonen (laulu, kitara), Eino Rastas (soolokitara), Jussi Huhtakangas, pedal steel, Heikki Kangasniemi (viulu, mandoliini), Timo Uimonen (kontrabasso) ja Mike Salminen (rummut). Ohjelmistona oli toimiva sekoitus western swingia, hillbillya, honky tonkia, country-boogia ja rockabillya. Goofin' Records julkaisi 300 kappaleen rajoitetun, Hal Petersin yhtyeen 10 -vuotista musiikkitaivalta juhlistavan, yksipuolisen singlen, joka itse asiassa oli Hal Peters And His Countymenin debyytti ääniterintamalla; "Hard Hearted Girl", "Don't Cry Baby" ('94). Orkesteri ryhtyi kevättalvella '98 levyttämään materiaalia suunnitteilla olevalle 10" -vinyylille "Lonesome Hearted Blues", mutta se julkaistiinkin kuitenkin uusitulla bändinimellä, Hal Peters And His String Dusters. Vuotta myöhemmin ilmestyi painosmäärältään jälleen limitoitu, tällä kertaa 78 kierroksen 10" kiekko. Kuusimiehiselle juuriorkesterille oli kysyntää myös rajojemme ulkopuolella. Yhtye teki mm. parinviikon kestäneen keikkakiertueen rapakon taakse, länsirannikolle, jossa pääsivät ikään kuin bonuksena säestämään yhtä, arvostamaansa 50 -luvun rokki-legendaa, Curtis Gordonia. Bändin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto "Western Standard Time" (Bluelight Records '04) sai kriitikoilta erittäin hyvän vastaanoton. Solistiosuudet hoiti kahdessa kappaleessa Hayden Thompson soittaen toisella myös pianoa. Ne olivat äänitetty eri sessiossa albumin muihin raitoihin nähden ja niissä poikkeuksellisesti toimi bändinä Hal Peters And His Trio, jossa Petersin, Rastaan ja Uimosen lisäksi rumpalina operoi Ryynänen. Hal Peters And His String Dusters on viettänyt nyt jonkun vuoden hiljaiseloaan, mutta sitä ei ole varsinaisesti kuopattu.

Hal Peters And His Trion viimeisin singlejulkaisu ilmestyi n. vuosi sitten ("How Come It" / "I Don't Care If The Sun Don't Shine"). Tänä vuonna markkinoille tulleeseen definitiiviseen 4 cd-boxiin "Slap That Bass: Story Of Finnish Rockabilly & 50's Style Rock'n'Roll" (2010) on mahdutettu kaksi Hal Peters -tuotosta. Tuoreimmat taltioinnit "All That Time" ja "Hocus Pocus" löytyvät taasen kokoelma-levyltä "Finnish Rock'n'Roll 2010" (Talsti Records). Viimeiseksi mainitulla biisillä on nykyrumpali Janne Junnilainen jo mukana. Tuoreimmat levytykset ovat helposti löydettävissä ja hommattavissa, mutta näin ei ole vanhempien tallenteiden kanssa, joiden useimpien painokset ovat loppuunmyytyjä.

Hal Peters (Heikki Laakkonen) - laulu, akustinen kitara / Eino Rastas - soolokitara / Timo Uimonen - kontrabasso / Janne Junnilainen - rummut

teksti: Hara Järvinen