Lahti Blues & Roots 2011 / Pääkonsertti

Lahti Blues & Roots 2011 - Pääkonsertti

Sokos Hotel Lahden Seurahuone (Aleksanterinkatu 14, Lahti) lauantai 24.9.2011 klo 19.00-

Morjens!

Mainiota, että olet siirtynyt tänne lisätietoihin! Toivottavasti löydät hyödyllistä ja mielenkiintoista infoa. Pyrkimykseni on, että tekemäni esittelytekstit avaisivat hiukan myös bändien ja soittajiensa taustoja. Fire Blues eroaa muista tekstimääränsä suhteen, mutta katsoin sen välttämättömäksi, koska muualta ei tietoa löydy enkä malttanut olla samalla tuomatta esille vähän laajemmin soittajiinsa liittyvää, Lahden alueen bändihistoriaa. Teknisesti en ole taitava, rikassanainen kirjoittaja, joten koittakaahan kestää...

Suosittelen tutustumaan myös esiintyjien virallisiin koti- ja myspace-sivuihin!

terv. Järvisen Hara / Lahden Rytmin Ystävät

Käytössäni ollut kuvamateriaali sisältää nykyotoksien lisäksi osittain ennen julkaisematonta arkistomateriaalia. Klikkaamalla kuvia saat ne reilun kokoisina näytölle!

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

PEPE AHLQVIST

www.pepeahlqvist.com/         www.myspace.com/pepeahlqvist

Pepe Ahlqvist on tapahtumamme suojelija, joka käynnistää illan livetarjonnan klo 19.30.

Tämän syksyn Lahti Blues & Rootsin yhtenä teemana on kitara ja mies periaate, jota päätapahtumassa edustaa Pepe Ahlqvist täydentäen kollegoidensa Bob Brozmanin ja Steve Jamesin Teerenpelissä tarjoilemaa antia. Ahlqvistin akustinen soolosetti sisältää omia, sinisävyisiä sävellyksiä suomenkielisin tekstein sekä muutamia valikoituneita bluesklassikoita.

Pepe Ahlqvist on maailmanluokan bluesartisti - karismaattinen, monilahjakasmuusikko - joka keikkailee nykyään lähinnä soolona tai oman duonsa, useimmiten kitaristi Jonne Kulluvaaran kanssa. Pepeä työllistävät lisäksi erilaiset vierailut useiden yhtyeiden ja eri big bandien kanssa. Jälkimmäisestä mainitsen esimerkkinä Tallinnan Nõmme jazzfestivaalilla elokuussa tapahtuneen yhteisesiintymisen Estonian Dream Big Bandin kanssa.

Pepe Ahlqvistin diskografia on bluesartistina kunnioitusta herättävä. Reilut kaksikymmentä albumia, kun mukaan on ynnätty Chicago Overcoatin, H.A.R.P.in, Tumbleweedin ja SF-Bluesin varsinaiset julkaisut. Mikäli huomioidaan edellä mainittujen kokoelmalevyt, kasvaa saldo toki isommaksi. Myös yksittäisiä biisejä on mukana monilla "eri esiintyjiä" sisältävillä kokoelmilla sekä sessiomuusikkona tehtyjä vierailuja tallentunut useiden artistien/bändien levyille.

Pepen viimeisin albumi, kotimaisin tekstein toteutettu "Näillä mailla" (Humblehouse Records) ilmestyi keväällä 2010. Se on blueshenkinen, akustispohjainen, jännällä tavalla seesteinen ja sofistikoitunut kokonaisuus, joka sisältää mukavasti soulpitoista tunnelmointia. Levytyssessioon osallistuivat Olli ja Janne Haavisto, Jonne Kulluvaara, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen, Pekka Gröhn, Pentti Lahti ja Mika Railo. Tuottamisesta vastasi maestron kanssa Olli Haavisto. Musiikkimediassa levy sai lämpimän vastaanoton ja poiki radiosoittoa.

Menisikö kauheasti pieleen, jos väittäisin, että Ahlqvist on mies unelmatyössään? Tämä tupsahti mieleeni, kun funtsailin, että Pepe on toiminut bluesmusiikinammattilaisena jo yli 25 vuotta. Minusta on hämmästyttävää, kuinka innostunut, paneutunut, tosissaan ja yhtä aikaa viihdyttävä sanan positiivisessa merkityksessä hän on esiintymistilanteissa?

Pepe Ahlqvist - laulu, akustinen kitara

Pepe Ahlqvist toteutti yhden pitkäaikaisista haaveistaan konsertoiden talvella (Mikkelin kaupunginorkesterin) kaksitoistahenkisen jousiorkesterin kanssa esittäen lähinnä bluesia - vastaten laulusta, kitarasta & huuliharpusta - klassisen kamariorkesterin säestyksellä. Esitettävä materiaali oli poimittu muusikon uran varrelta painottuen omaan tuotantoon ja mukana oli pari ihka uutta Ahlqvist -sävellystä. Sovittamisista vastasi Jan Michael Vainio. Ensi vuoden puolella on aktivoitumassa SF-Blues alkuperäisen eturivistönsä kanssa, Ahlqvist-Silvennoinen-Lindholm, joka tietänee kesäkiertuetta ja albumia.

tekstit: Hara Järvinen / valokuvat: Ville Kujala

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

FIRE BLUES

Välittömästi Pepe Ahlqvistin setin jälkeen n. klo 20.30 kuullaan Lahden alueen ensimmäisiä bluesmusiikkiin langenneita comboja, Fire Bluesia, joka edusti tyylisuuntansa ensimmäistä aaltoa Suomessa. Fire Blues Quartet perustettiin Pensuolla Poutiaisen Jarskin ja Jokkerin toimesta vuonna 1968. Bassoa soitti nyt jo edesmennyt Risto Rajala ja rummuissa oli Risto Ijäs. Kun jälkimmäinen jättäytyi bändin autonkuljettajaksi, Partasen Pekka otti rumpalintontin hoitaakseen. Bändinimi lyheni vahingossa Fire Bluesiksi eräässä keikkailmoituksessa, jota jatkossa käytettiin virallisesti. Ohjelmistossa oli Muddy Watersia, Fleetwood Macia, John Mayallia ja Paul Butterfieldia. Myöhemmin mukaan otettiin myös vaikkapa Jimi Hendrixin "Who Knows". Bänditreeneihin osallistui ajoittain Poutiaisten serkkupoika Pepe Ahlqvist ja yhteistyötä tehtiin mm. Charliesin Wellu Lehtisen kanssa.

Kun Risto Rajala vetäytyi soittohommista, siirtyi Jarski bassoon. Laulusolistiksi liittyi entinen Well Respected Men / Combo -mies, Matti "Maxi" Heinänen, tuoden sinisävyiseen antiin soul-aineksia loppuvuodesta 1970. James Brownin katalogista poimittu "Sex Machine" kuului nyt ohjelmistoon sekä vaikkapa Otis Reddingiä. Heinänen oli viimeisimpänä vaikuttanut The Hot Collection Of Blues -nimisessä, Combo-pohjaisessa, osin samoin soittajin treenanneessa kellaribändissä. Fire Bluesin kyyditysvastaavana toiminut Risto Ijäs törmäsi sattumalta Lahden torilla tansanialaiseen Haydar A. Hashim -nimiseen nuorukaiseen, joka oli ollut mukana Danny Showssa, mutta riitautunut päätähden kanssa kesken kiertueen jääden kirjaimellisesti siltä istuimelta keikkabussin kyydistä - Lahdessa. Pensuolla pidettiin samana yönä koemielessä soittotreenejä sellaisella lopputuloksella, että Hashim liittyi Fire Bluesin toiseksi solistiksi mahdollistaen jatkossa myös kaksiäänistä laulua. Mies oli monipuolinen tulkitsija, jolta luonnistui myös herkempi, Smokey Robinson tyyppinen tunnelmointi. Iso-D Lipsanen on kertonut jälkikäteen (Mikko Kuustosen "Mansikkapaikka"-ohjelmassa), että hänelle myönnetystä vuoden 1969 soul-laulaja palkinnostaan kuuluu kunnia lähinnä Haidarille. Uskokaa tai älkää; järjestäjät mainostivat Messuhallissa pidettyä tilaisuutta iskulauseella; "Näe oikea NEEKERI!" Fire Blues kasvoi sekstetiksi vuonna 71, kun urkuriksi oli pestattu Seppo Vilén (ex. 3-5 Collection).

Fire Blues hiipui lopullisesti syksyyn '72 tultaessa, sillä sotaväki sotki käytännön asioita, Haydar A. Hashim oli häädetty Suomesta viisumisotkujensa takia (mies jäi myöhemmin Tukholmassa kohtalokkaasti auton alle), Jouko Poutiainen liittynyt Charliesiin ja Partanen aloittamassa merenkulkuopistoa. Fire Blues keikkaili toiminta-aikanaan paljon esim. Vauhtivintillä Lahden Paavolassa ja koulukonvissa ympäri Lahden seutua, mutta ei karsastanut pidempiä keikkamatkojakaan, vaikkapa Lappia. Aikakirjoihin jäi Lahden Yle:ssä keväällä 1970 tehty kantanauha ja esiintyminen Turun nuorten taidetapahtumassa 31.10.1970, joka myös televisioitiin. Tapahtuman muita vetonauloja olivat legendaariset bluesukot, Eddie Boyd ja Johnny Littlejohn, kotoisesti täällä kotinurkillaan "Pussikadun Elmorena" tiedetty Baby Boy Varhama sekä ruotsalainen, intialaiseen musiikkiin vihkiytynyt ryhmä. Littlejohn pyysi Fire Bluesia käynnistyvälle Suomen rundille säestäjäkseen, mutta homma oli ilmeisesti luvattu etukäteen Edward Vesalalle ja Måns Groundstroemille. Ai niin, yksi Ylen nauhalla olevista Fire Bluesin omista kappaleista, "Lonely Stranger", jolla Poutiaisen veljesten ja Partasen kanssa operoivat niin Wellu Lehtinen kuin Pepe Ahlqvistikin, julkaistiin  bonuksena Chicago Overcoat -Ep -levyn päivitetyssä cd-painoksessa vuonna 1997 ("Mean Old Rider" Bluelight Records BLR 4547 2).

Seurahuoneella lisäbasistin roolissa nähdään vähän nuoremman polven taitaja, Marko Saarinen, joka on vaikuttanut mm. nastolalaisessa Train Going West -yhtyeessä. Sittemmin yhtye suuntautui bluesiin toimien yhä nimellä Something Blue. Luontevaksi Saarisen valinnan tekee se, että Something Blue treenaa myös Pensuolla ja Marko on ottanut aikoinaan soittotunteja Jokkerin yksityisoppilaana...

Fire Bluesin merkitystä ei voi ainakaan paikallisesti väheksyä. Ainutlaatuisia takaumia on nyt koettavissa syyskuussa Lahden Seurahuoneella... Bändi ei ole ennen tätä re-unioniaan esiintynyt kertaakaan vuoden '72 jälkeen! Kokoonpano mukailee alkuperäisen Fire Blues Quartetin miehistöä, kuten tapailee anniltaan ohjelmistonsakin.

Jouko ”Jokkeri” Poutiainen – kitara / Jarmo "Jarski" Poutiainen – laulu, slide, huuliharppu, basso / Pekka Partanen – rummut / Marko Saarinen – basso

Koska Fire Bluesista ei löydy lisäinfoa mistään, sellainen on paikallaan...

Jarmo Poutiainen on syntynyt vuonna 1952 ja Jouko Poutiainen vuonna '53. Veljekset kiinnostuivat jo varhain popmusiikista, joka innosti heidät väsymättä hinkumaan instrumentteja vanhemmiltaan. Jarski valaistui rippileirillä kohtaamiensa kavereiden kanssa tavoitteena perustaa bändi. Näin sai alkunsa Epsilon vuonna 1966, jossa alkuvaiheessa touhusivat Olli Anttila (laulu, kitara), Jarski Poutiainen (kitara), Esa Liesmäki (kitara), Jukka Liesmäki (kitara), Risto Rajala (basso) ja Risto Ijäs (rummut). Kundit asuivat Nastola-Pensuo akselilla ja treenikämppä sijaitsi Nastolassa, joten soittoharrastus vaati Jarskilta useimmiten pyöräilyä tai kävelyä. Musatyyli oli beat-musaa ja rock'n'rollia. Ohjelmistoon kuuluivat esimerkiksi "My Only One" ja "Carol". Soittokuntoa päästiin testaamaan joissakin koulun tilaisuuksissa ja Palokunnan talolla.

Poutiaisten naapuritalossa Pensuolla vaikutti Salakan Hannu, joka asui vuoroin myös toisen vanhempansa luona Helsingissä. Salakka liittyi Epsilon -bändiin laulavaksi kitaristiksi, jolloin kokoonpano oli kutistunut kvartetiksi: Jarski Poutiainen, Risto Rajala ja Risto Ijäs. Kala-Handen ystäväpiiriin kuuluivat mm. Pekka Järvinen (sai myöhemmin lisänimensä "Albert"), kuten myös kitaristi Janne Ödner ja Dave Lindholm. Näiden suorien Helsinki-linkkien avulla hyvät äänilevyt ajautuivat vaivattomasti Pensuolle ja Järvisestä tuli Poutiaisten ystävä. Epsilonin ohjelmistoon alkoi tulla enemmän r&b -aineksia ja oikeita bluesbiisejä. Vuoteen 1968 tultaessa häämötti suunnitelma bluesbändistä. Salakan oli korvannut Poutiaisen Jouko ja mukaan tullut Maatalan Lasse (joka tiedettäneen myöhemmistä vaiheistaan Nicodemus Dodgesta ja eritoten Chicago Overcoatista). Mukana pyöri ajoittain myös saksofonisti Kausalasta. Treenipaikkana toimi Hildénin kämppä, Luhtasen tehtaan vieressä, joskin veljekset onnistuivat lopulta ympäripuhumaan vanhempansa ja treenitila järjestyi oman kotitalon vintiltä.

Fire Blues Quartet nimi otettiin käyttöön vuonna 1968 miehityksen ollessa Poutiaiset & Ristot Rajala sekä Ijäs ja nyt tapahtui sukellus bluesin saloihin. Jarskille lankesi pääsolistin rooli sliden ja huuliharpun ohelle. Hän soitti usein myös bassoa biiseissä, joissa edellä mainittuja instrumentteja ei tarvittu Rajalan siirtyessä tauolle. Salakan Hande oli yhä ajoittain treeneissä, ehkä jollakin keikallakin. Rumpaliksi tuli Partasen Pekka, joka oli soittanut Road -nimisessä lahtelaisbändissä. Treenimatkoista vielä sen verran, että Partanen asui vanhempiensa luona Juustilankadulla, Kiveriössä, kulkien Pensuolle usein pyörällään... Joskus kesäisin, kun Poutiaisen vintillä oli hiton kuuma, kasattiin soittokamat talonpihalle laitumella märehtivien lehmien muodostaessa varsin huvittavan yleisön.

Mitä tapahtui Fire Bluesin hiipumisen jälkeen? Pintaraapaisu bändijäsenten soittovaiheisiin näihin päiviin asti ja kylkiäisenä alueemme populäärikulttuuria...

Poutiaisen Jouko liittyi uudelleenrakenteilla olevaan Charliesiin loppukesällä 1971 (Fire Bluesin ollessa yhä aktiivinen). Charlieshan oli hajonnut sisäisiin ristiriitoihin Koria Rollin keikkansa jälkeen heinäkuussa '71, jolloin siitä lähtivät lätkimään Eero "Ebro" Ravi ja Vesa-Matti "Wellu" Lehtinen. Alkuperäisbasisti Kari "Pitkä" Lehtisen kanssa jatkoi rumpalina jo vuonna 1969 riveihin vakiintunut kuusankoskelainen Ari "Kusti" Ahlgren. Poutiaisen Jokkerin jälkeen mukaan tuli Kustin kanssa jo aiemmin Flamesissa, sittemmin omillaan loppuajan The Modseissa vaikuttanut steel-kitaristi/laulaja, Torsten "Tony" Nyholm (vieraili steel-kitaristina jo Charliesin "Buttocks" -kakkosalbumin yhdellä raidalla). Kun lauluvastaavaksi napattiin Heinäsen Matti ja ohjelmisto saatiin kasattua ja treenattua, päästiin baanalle Nyholmin toimiessa soittajaroolinsa lisäksi bändin keikkamyyjänä. Repertuaari sisälsi useita omia, uusia biisejä, joihin oli jätetty improvisointivaraa - sellaista Colosseum -tyyppistä meininkiä - unohtamatta revittelevää, jo alkujaankin Charliesille ominaista bluespohjaista rockia. Mukana oli joitakin lainoja vaikkapa Mountainilta ja Creamilta. Tämä kokoonpano tuli tiensä päähän jo keväällä 1972. Jarski muuten toimi kundeille autokuskina.

Charlies toimi kesän ajan triona niin, että Nyholm oli siirtynyt rumpupatterin taakse vastaten myös laulusta, Jokkeri kitarasta ja Pitkä bassosta. Sitten mukaan pyydettiin ex. Bees / 3-5 Collection, tanssibändeissäkin vaikuttanut Martti "Mara" Vaari (saksofoni, koskettimet, laulu). Kun rumpali Wellu Lehtinen palasi Haikarasta vapauttaen Nyholmin takaisin steel-kitaransa pariin ja lauluosuuksien jakaantuessa parivaljakon kesken, alkoivat asiat olla mallillaan. Poutiaisen Jarski teki armeijassa oloaikoihin 5-6 keikkaa miehistön riveissä korvaten niiltä osin basisti Pitkä Lehtistä. Kokoonpanoon liittyi vielä nuori huuliharpisti, Pertti "Pepe" Ahlqvist (ex. Thermosthat / Pintavika / Yolk). Ohjelmistossa oli nyt oman vanhan ja uuden materiaalin sekä raskaan bluesin lisäksi mm. Jethro Tullia, Mountainia ja Frank Zappaa, mutta joukkoon mahtui kepeämpiäkin paloja ja jopa kantria. Kokoelmalevyllä Rock 'n' Roll juhlaa 2"  (Love Records v. 1973) julkaistiin kappaleet "Karjakko Moisio" ja "Ohutta yläpilveä". Vuoden 1998 "Love proge 2" tuplalla edellisten lisänä on sessioista ylijäänyt, aiemmin julkaisematon "Pikkumusta".  Äänitysvaiheessa mukana oli - huilussa ja laulussa - Charliesin riveissä ajoittain keikoillakin nähty, mm. Esko Rahkosen yhtyeessä, kuten myös Hirviöt ja Syylinki -bändeissään touhunnut persoonallinen muusikko Igor Sidorow (= Erkki Summala). Charliesin koostumus oli repeämispisteessään vaihteeksi kesällä 1973. Poutiaisen Jokkeri oli lähdössä lokakuussa armeijaan, Vaarin Mara viritteli uusia kuviota Ahlgrenin Kustin kanssa siirtyen kuitenkin käsittääkseni tanssiyhtye Esko Koskiseen ja niin ikään Lehtisen Wellu lähdössä kokopäiväiseksi musikantiksi Kari Raution yhtyeeseen... Charlies -leirin puolesta liputtivat Pitkä Lehtinen, Tony Nyholm ja Pepe Ahlqvist, jotka kiinnittivät riveihinsä ex. Blue Head -kitaristi Matti "Masa" Virolaisen. Rumpuihin/lauluun palasi Ermo "Eko" Sivonen, joka itse asiassa oli Charliesin ihan alkuperäisjäsen, mutta toiminut viime vuodet lähinnä yhtyeelle roudarina. Olosuhteisiin nähden kaikki alkoi olla taas kuosissaan, eikä muuta kuin keikoille! Charliesin taival päättyi vuonna 1975 syntyen kuin Fenix lintu tuhkasta 90 -luvun loppupuolella uudestaan... Siitä joskus toiste enemmän.

En malta olla mainitsematta, että Rauma Bluesissa juttelin alkuperäisen The Mods -basisti Jussi "Venla" Vesterisen kanssa näistä Fire Blues ja Charlies -kuvioista. Hän kertoi mielenkiintoisen Charlies-aikaisen jutun Kuusaalla treenanneesta kellariblues/rock -triosta, missä oli toiminut basistina. Siihen kuuluivat kitaristi Jokkeri Poutiainen ja rumpali Kusti Ahlgren, mutta nimetön bändi ei edennyt kuitenkaan keikoille asti...

Fire Bluesin hajottua kosketinsoittaja Seppo Vilén siirtyi tanssikuvioihin: ensimmäiseksi Harry & Nicolas Group, jonka jälkeen Peter Helin. Partasen Pekkahan aloitti merenkulkuopiston. Heinäsen Matti teki pikavisiitin - omintakeisen kaksiviikkoisensa Suomen armeijan harmaissa - jonka jälkeen siviilissä erilaisia päivätöitä ennen kuin hänet bongattiin Haikaraan kesällä 1973 (Heinäsen Maijan musiikkitouhuja tarkastellaan lisää alempana...). Fire Bluesin ja Charlies -aktiviteettien jälkeinen elo Pensuolla jatkui kuten ennenkin. Veljekset käyttivät valtaosan vapaa-ajastaan treenailuun ja jammailuun ystäviensä kanssa. Välillä talon emäntä, Marjatta äiti, kyllästyi jälkikasvunsa yltäkylläiseen taiteenluomisen vimmaan käyden irroittamassa seinästä roikan, jota pitkin sähkö meni vintille. Mutta pääosin talosta pitkäpinnaisuutta löytyi!

Veljesten soittoinnostus johti vuosien saatossa useisiin kokoonpanoihin... Ensimmäiseksi mainitsen yhden projektiluonteisen, Bändi Pensualta, joka osallistui taidetapahtuman yhteydessä pidettäviin bändikilpailuihin 1975. Nastolaa oli edustamassa myös Chicago Overcoat. Bändi Pensualta voitti Virroilla pidetyn semifinaalin kilpailusarjassa jazz ja blues päästen Lahdessa järjestetyssä loppukilpailussa jaetulle ykkössijalle (tuomareina toimi mm. Heikki Sarmanto ja Pekka Nurmikallio). Yhtyeessä soittivat Jouni Leino (laulu, kitara), Jouko Poutiainen (kitara), Martti Vaari (saksofoni, koskettimet), Jarmo Poutiainen (basso) ja Pekka Partanen (rummut). Kilpailukappale oli Jokkeri Poutiaisen ja bändin käsialaa, "Partasen mäntymetsä". 

Jarmo Poutiainen soitti pahennusta aiheuttaneessa Sleepy Sleepers -yhtyeessä vuonna 1976 korvaten poislähteneen basisti Timo "TV" Vuorisen. Sliippareilla oli hitonmoinen noste; "Sinulle äiti" -albumi kohtuu tuore ja "Väinö" jonkinasteinen singlehitti. Soittajarungon muodostivat silloiset ex. Valentinot, Olavi "Olli" Pekkola (kitara) ja Tapio "Tapsa" Luumi (rummut). Laulusta sekä eturivin koheltamisesta ja showaamisesta vastasivat Sakke Järvenpää, Mato Valtonen (ex. Valaskala) ja Kiki Jokelainen (ex. Beat Four). Poutiaisen debyyttikeikan jälkeen oli Järvenpää pyytänyt jatkossa reilusti stydimpää bassolivesoundia, minkä jälkeen roudattavana oli aina kahdet isot bassokaapit. Jarski jätti kundit noin kolmen kuukauden keikkarupeaman jälkeen, jolloin Olli Lepistön Triosta plogattiin luottobasistiksi Pitkä Lehtinen (Charliesin loppuvaiheissa - osin samanaikaisesti - Lehtinen oli aloittanut ammattimaisen soittamisen Syylingissä jatkaen perään Lepistön tanssiyhtyeessä). Poutiaisen Jarski palasi Sliippareihin Tiina Tiikerin aikoihin tehden tuurauksia muutamalla keikalla.

Palataanpa Heinäsen Mattiin... Hän liittyi progebändi Haikaran laulusolistiksi kesällä 1973, jolloin säveltäjä/moni-instrumentalisti Vesa Lattusen ohella siinä vaikuttivat Harri Pystynen (huilu, saksofoni), Timo "TV" Vuorinen (basso) ja Markus Heikkerö (rummut). Tällä miehityksellä Haikara teki kolmannen albuminsa "Iso lintu" Kuoppamäen Satsanga -merkille v. 1975. Yhtye esiintyi television Iltatähti -ohjelmassa ("Lahti-special") ja teki Itä-Saksan valtion kutsumana lähes neljäviikkoisen kiertueen DDR:ssä. Raha- ym. käytännönasioista vastasi nykyään legendaariseksi tituleerattu Seppo Vesterinen. Haikara hajosi erimielisyyksien vuoksi keväällä 1975. Heinäsen Matti siirtyi kasausvaiheessa olleeseen Neksukseen ja Vuorinen sekä Heikkerö seuraavaksi Sleepy Sleepersiin. Mainittakoon, että Heinä-Mattikin vaikutti tovin Sliippareissa, jolloin elettiin alkutalvea 1977, mutta jättäytyi bändin eturivistöstä jo keväällä pois. Heinänen päätyi panostamaan Neksukseen (esitellään pintapuolisesti heti seuraavana), koska kahden aktin esiintymisten yhteensovittamisesta muodostui mahdoton yhtälö sekä edellä mainitulla saattoi jopa elättää itseään. Kerrottakoon vielä huvittava yksityiskohta, kun Mato Valtonen kävi yllättäen koukkaamassa ex. jäsenen matkaansa "Anarkiaa Karjalassa" kappaleen playback-televisiokuvausta varten ja lopullisella videolla - nyt kitaristin roolissa - Maxi pokerina "korvasi" estyneen Pekkolan.

Heinäsen Matin, Partasen Pekan ja Poutiaisen veljekset yhdisti Neksus vuonna 1975. Yhtye, joka keikkailmoituksissa oli välillä kirjoitusasussa Nexus, soitti tiukkaa funk-jazz-tyyppistä musiikkia innoittajinaan mm. Wes Montgomory, Chick Corea ja Herbie Hancock (Weather Report). Mielenkiintoisen kaksijakoisesti se teki myös perinteistä tanssimusiikkia, mutta keikkaa tosissaan haluttiin tehdä, eikä Suomessa noihin aikoihin monikaan pystynyt elättämään itseään pop/rocktarjonnalla! Monipuolisuus mahdollisti touhun ammattimaisuuden. Neksukseen kuuluivat mainittujen Fire Blues -kaverusten lisäksi entinen Charlies-jäsen, Mara Vaari ja ex. Pintavika / Carmé; Jouni "Jomppa" Leino. Neksus säesti lukuisia artisteja, mm. Seija Simolaa, Jukka Raitasta ja Tapani Kansaa. Orkesteri teki pitkään yhteistyötä Merja Rantamäen kanssa. Neksus esitti lavoilla ja tanssipaikoilla aina myös omat settinsä. Monica Asperlundin ja Aarno Ranisen kanssa tehtiin huolella treenattu Ruotsin rundi. Läntiseen naapurimaahan kertyi muitakin keikkoja parhaimmillaan jopa kerran kuussa eri artistien kanssa. Neksus osallistui Syksyn Säveleen Jarski Poutiaisen sävellyksellä "Tequila", jonka sanoituksesta vastasi lahtelainen kulttuuripersoona-sarjakuvataitelija Rauli Nordberg. Orkesterissa soitti sen toimintakautenaan (1975-1984) alkuperäiskuusikon ohella joukko muitakin Lahden alueen ja Heinolan soittajia: mm. Hannu Rontu, Wellu Lehtinen, Matti Hanski, Timppa Vuorinen, Timo Ronkainen, Pekka Haukijärvi, Jukka Tuovinen ja Heikki Keskinen. Mainittakoon vielä, että Partasen Pekka oli vähentänyt soittamisiaan Fire Bluesin jälkeen ja lopetti tyystin lyhyehkön Neksus -jäsenyytensä jälkeen, seilasi merillä ammatikseen vuosia, mutta palasi rakkaan harrastuksensa pariin 2000 -luvun alussa muistaakseni Baby Boy Varhaman kanssa. Taiteilija Heinänen pysyi Neksuksessa lähes sen loppumetreille tehden tämän jälkeen ja yhä omalla nimellään tanssikeikkoja. Hänen ensialbuminsa, Raimo Virran tuottama "Heinäkuun aamu" ilmestyi vuonna 1990 (jakelu K-Tel).

Neksuksen rinnalla toimi samoin soittajin The Groove Night -niminen soul/funk -yhtye 80-luvun alussa , jossa vaikuttivat Poutiaisen Jokkeri & Jarmo, Martti Vaari (tenorisaksofoni, koskettimet), Pekka Haukijärvi (kitara), Jukka Tuovinen (altosaksofoni, koskettimet) ja Timo Ronkainen (rummut). Laulusolistin pestistä vastasi heinolalainen Timo "Hiski" Kiiskinen (ex. Salt Peanuts / Sambesi / Roadhouse), joka nousi valtakunnallisesti tunnetuksi laulaja-lauluntekijäksi seuraavalla vuosikymmenellä. Lahden Kaupungin Kulttuuri- ja Markkinointilautakunta tuottivat yhdessä vuonna '83 "LAHTI-ROCK 1983" - nimisen kokoelma-albumin, johon oli sisällytetty kaksi Groove Night -esitystä; Jarmo Poutiaisen sävellys "Mabellene", jonka sanoituksesta vastasi Rauli Nordberg ja toisena "Gallow Zone", jonka krediitit oli merkitty Jari Boske -nimiselle hahmolle (= Martti Vaari). Muut esiintyjät olivat Himmeli, Kosti Ja Telelaitos, Nelson DC, The Tweety, Vau!! ja The Wipeliners. Tulkoon tässä vielä mainituksi Young Casanovas ja Solisti -niminen jamibluesbändi 80 -luvun alusta, jonka keikkailu tosin taisi rajoittua yhteen ainoaan livevetoon Torvessa. Siinä soittivat Dave Lindholm (laulu, kitara), Jokkeri Poutiainen (soolokitara), Pitkä Lehtinen (basso) ja Affe Forsman (rummut).

Pepe Ahlqvist Blues Band kasattiin hajonneen Pity The Foolsin raunioille vuonna 1983. Tuoreessa kombinaatiossa jatkoivat huuliharpistin kanssa Heinosen Jaska (ex. Chicago Overcoat) ja Rossin Roope (ex. Pintavika / Chicago Overcoat). Järvenpääläisten Super Blues Band -kaverusten panokset; basisti Pekka Kokkosen ja kitaristi Rauno Selamaan korvasivat uusina jäseninä Poutiaiset. Pepe Ahlqvist Blues Band oli melkoisesti keikkaillut kokoonpano, jolla rivisoittajiensa mukaan tuntui olleen nostetta ja kysyntää. Ahlqvist päätyi kuitenkin vuotta myöhemmin hajottamaan bändinsä, irtisanoutumaan päivätöistään ja muuttamaan Helsinkiin heittäytyen rohkeasti musiikkibisnekseen täysipäiväisenä bluesmuusikkona. Pepe Ahlqvist Blues Bandiltä ei ilmestynyt aktiiviaikoinaan virallisia tallenteita, mutta parit äänityssessiot joka tapauksessa pidettiin. Neljä kappaletta päätyi myöhemmin bonusbiiseinä Chicago Overcoatin arkistomateriaalia sisältäneelle Bluelight albumille, "Nothing Left... But the Blues" (v. 2002). Ahlqvistin yhtyeen hajoamisen jälkeen täällä päin perustettu Gospel Power Band oli hengellistä musiikkia esittänyt kokoonpano, jonka pääsanansaattajana toimi amerikkalaislähtöinen, Nastolaan pöllähtänyt, vuonna 1953 syntynyt Christian-Charles "Risto-Kalle" de Plicque. Hän oli kotikonnuillaan Dallasissa vaikuttanut kuusitoistavuotiaana Stevie Ray Vaughanin (15 v.) kanssa Lincoln -nimisessä yhtyeessä. Vähän varttuneempina ja kokeneempina kaverukset siirtyvät Austiniin täyspäiväisiksi muusikoiksi, jossa heidän texasbluesbändinsä Blackbird soitti toista vuotta käsittääkseni housebändinä paikallisessa klubissa (Waterloo Social Club). Tiedot perustuvat C.C. de Plicquen kanssa käymääni s-postivaihtoon v. 2006, mutta palataanpa takaisin näihin paikallisiin kuvioihin... Gospel Power Bandissä soittivat "Risto-Kalle" de Plicquen (laulu, huuliharppu) lisäksi Jokkeri P. (kitara), Mara V. (saksofoni), Markku ”Max” Tabell (koskettimet), Jarski P. (basso), Kimmo Koskela (congat) ja Terho Ruotsalainen (rummut). Ensikeikka oli tietääkseni Nuutti Grillissä 18.6.1984.

Poutiaisen Joukon innovaatioista sai alkunsa Invention Garde, fuusiojazziin suuntautunut kombinaatio v. 1985, joka esitti lähinnä miehen omia sävellyksiä. Vanhoista tutuista häärivät velipojan ohella Vaarin Mara ja Ronkaisen Timppa. Bändissä vaikutti mm. nykyään korkealle rankattu jazzmies, kosketinsoittaja Iiro Rantala. Invention Garde hajosi kaiketi vuonna 1989, jonka jälkeen Jokkeri on viettänyt hiljaiseloa musiikkirintamalla. Saman kuvitteli tekevänsä velipoika Jarski jo kohta Pepe Ahlqvist Blues Bandin ja Gospel Power Bandin jälkeen skulaten Invention Gardenin ohella lähinnä vain harrastusmielessä. Mutta hyvä ystävä, tanssimuusikko Kimmo "Kippari" Parviainen (mm. ex. Cool Cats / Esko Koskinen / Locomotion), kysäisi Jarskia matkaansa Lahtiset -kokoonpanoon korvaamaan poislähteneen basisti Mauri "Kalmisto" Hautaniemen. Muut jäsenet olivat Sihvosen Hessu ja Hastin Rami. Se on tanssi- ja iskelmämusiikkiin erikoistunut kvartetti, joka oli kysytty säestyskokoonpano mm. Polar Artistien keskuudessa (esim. Lea Laven). Nyt keikkaa tyrkyllä taas olikin! Aurinkotyttökilpailujen bändinä toimimisen johdosta käynnistyi pitkäaikainen yhteistyö Markku Aron kanssa ennen hänen omaa Diesel -yhtyettään. Kerrottakoon vielä, että Lahtiset on periaatteessa toimintakykyinen pumppu yhä edelleen.

Poutiaisen Jarski ryhtyi ylläpitämään kotitilaansa 80 -luvun puolenvälissä. Juuri noissa perinteisissä maalaismaisemissa on otettu ne mainiot 70-luvun alkupuolen kuvasessiot Charliesista, joissa Poutiaisen pelloilla marssi hurjan näköinen äijälauma. Yksi vedos löytyy mm. mainitsemiltani Love-kokoelmilta, mutta tämän esittelyn yhteydessä käytetty on ennen julkaisematon. Maisemia hyödynsi viime vuonna kovatasoisen debyyttinsä kannessa Baby Boy Varhama & Jinx, jossa Jarski soittaa bassoa. Pentti Varhaman (laulu, kitara) ja Jarmo Poutiaisen kanssa kokoonpanon täydentää Ismo Haavisto (laulu, kitara, huuliharppu) ja Matias Partanen (rummut). Poutiainen on aktiivinen toimija muusiikkikuvioissa muutenkin kuin soittajana. Jarski kuuluu Lahden Blues Mafian hallitukseen ja on yksi Grand Blues Festivaalin pitkäaikaisista puuhamiehistä.

Yksi lenkki puuttuu yhä koskien vanhemman Poutiaisen soittokuvioita... Jarski ja Rossin Roope pohtivat pienessä hiprakassa joskus 80 -luvun lopulla, että täytyisi perustaa oikea, sellainen hiton rautainen bluesbändi. Samoihin aikoihin Jouni Leino suunnitteli oman blueslevyn tekemistä. Lähtölaukaukset olivat näin ammuttu yhdelle alueemme herkullisimmista blueskombinaatioista, joka sai nimekseen J. Leino & The Blues Guys. Siinä vaikuttivat Leinon Jomppa, Heinosen Jaska, Parviaisen Kimmo, Poutiaisen Jarski ja Rossin Roope. Kokoonpanolta ilmestyi varoittamatta, vähän kuin "tyhjästä" markkinoille äärimmäisen kovatasoinen albumi, "Blues Skies" (Amigo 1991) ja yhtye alettiin tuntea myös keikkamestoissa. Kolmanneksi kitaristiksi liittyi kainuulaislähtöinen Jonne Kulluvaara. Sekstetiltä ilmestyivät kovat ennakko-odotukset lunastaneet jatkoalbumit; "Don't Hesitate" (Amigo 1997) ja "From Now On..." (2001). J. Leino & The Blues Guys nautti ansaitusti melkoista suosiota keikkarintamalla ja kysyntää löytyi myös maamme rajojen ulkopuolelta...

tekstit: Hara Järvinen (perustuu Jarskin kanssa käytyihin keskusteluihin, sekä aiemmin eri yhteyksissä keräämiini bänditietoihin - Kiitokset myös Lehtisen Wellu, Heinä-Matti, Luumin Tapsa ja Pitkä!) / valokuvat: Jarskin arkisto - Charlies-kortti: Matti Heinänen

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

BLOODSHOT EYES
 www.kolumbus.fi/blue.flamenco/bloodshot/bloodsho.htm / www.myspace.com/bloodshoteyes111 

Bloodshot Eyes esiintyy Fire Bluesin ylälavaosuuden jälkeen katutasossa (Night Black Label) n. klo 21.00.

Bloodshot Eyes on helsinkiläinen, 40- ja 50-lukujen Rhythm & Bluesin sekä Jump-bluesin parissa operoiva, svengaava sekstetti, jonka rehevällä, puhaltimin vahvistetulla ulosannilla on taipumus saada kuuntelijoiden housunpuntit vipattamaan ja tanssitaitoiset joraamaan. Tiedotteessaan kiteyttää orkesteri osuvasti: "Me soitamme ihmisille - sellaisille, jotka rakastavat hyvää musiikkia, osaavat pitää hauskaa ja nauttia elämästään. Tässä musiikissa ei ole ikärajoja, vaan fanittajia löytyy piltistä mummoon". Bändin innoittajina ovat toimineet vaikkapa sellaiset nimet kuin Wynonie Harris sekä Roy Brown tai toisaalta, vaikkapa Johnny Guitar Watson ja Eddie Boyd.

Bloodshot Eyes ei ole lähtenyt juoksemaan vaihtuvien trendien perässä, vaan on pitkäjänteisesti keskittynyt oman tyylinsä hiomiseen. Se on kantanut hedelmää jo monia vuosia. Bloodshot Eyes on ollut kysytty esiintyjä lukuisilla festivaaleilla ja eri klubeilla kuten Jazz Club Storyvillessä. Bändillä on ollut kunnia toimia myös erään rhythm & blues legendan, Nappy Brownin orkesterina, hänen Nappy Brown showssaan Porin Jazz Festivaaleilla 1999.

Bloodshot Eyesilta ilmestyi keväällä järjestyksessä kolmas, kerrassaan mainio pitkäsoitto ”Night Walk Boogie” (BSECD003). Sitä on ladattavissa bändin myspace -sivuston kautta tai saatavissa cd-formaatissa hyvin varustelluista levykaupoista. Albumi on tallennettu studiossa 100% livenä ja sen tekemiseen osallistuivat nykyisen kokoonpanon lisäksi joillakin raidoilla nyt jo uusiin haasteisiin siirtyneet Lasse Sirkko (kontrabasso) ja Juho "Boots" Hurskainen (tenorisaksofoni). Bloodshot Eyes luottaa pitkälti omaan, lähinnä Kari "Roy Fish" Loikalan tekemiin kappaleisiin (hyvä niin, koska hävettävää ei ole!), joita täydennetään muutamin alan klassikoin.

Bloodshot Eyes on soittajiensa vaalima kombinaatio, jossa henkilökemiat ovat kohdallaan! Kun kaverukset yhdessä pääsevät töräyttämään täyslaidallisen riehakasta Rhythm & Bluesin ilosanomaansa, se on soitannollista juhlaa ja menoa, jossa yleisöä ei unohdeta! Sellainen on tilanne myös Lahden Seurahuoneella!

Good Rockin’ Kempas – laulu, huuliharppu / Roy Fish Loikala – kitara, laulu / Iiro Kautto – kontrabasso / Tom Pythón – rummut / Ville Hovi – tenorisaksofoni  / Jarmo Rouvinen – baritonisaksofoni

Bloodshot Eyes perustettiin yhtä yksityiskeikkaa varten kesällä 1992. Mutta yhtye jäi elämään, sillä Sipoossa oli väki villiintynyt ja kundeilla itselläänkin ollut nastaa. Repertuaarinsa sisälsi silloin rhythm & bluesin ohella runsaasti bluesia ja rock'n'rollia. Kokoonpanossa soittivat Kari "Good Rockin' " Kempas (laulu, huuliharppu), Kari "Roy Fish" Loikala (kitara, laulu), Petri "Pete" Loikala (basso) ja Tomi Salonen (rummut). Alkutalvesta '93 tuli bassoon Timo Ilves poislähteneen Loikalan tilalle. Syksyllä saksofonistiksi liittyi Juha Hostikka. Bloodshot Eyes vieraili käsittääkseni juuri tällä miehistöllä ensi kerran Lahdessa (Santa Fe), jolloin musiikillinen sisältö oli hahmottunut nykyisen kaltaiseksi, 40- ja 50 -lukujen rhythm & blues -henkiseksi kokonaisuudeksi. Debyyttialbumi "Are You What" julkaistiin omalla merkillä vuonna '94 (BSE Music). Se oli tallennettu Hitsville studiossa Tom Nymanin vastatessa äänipöydän nappuloista. Bloodshot Eyes kasvoi loppuvuodesta sekstetiksi, kun mukaan liittyi pianisti Harri Saanio. Bloodshot Eyesin 19 -vuotisella taipaleella on tapahtunut useita soittajavaihdoksia, mutta kolmikko - Kari "Good Rockin' " Kempas, Kari "Roy Fish" Loikala ja Tomi "Tom Pythón" Salonen - ovat pitäneet pintansa ja löytäneet sopivimmat tyypit matkaansa. Kakkosalbumi "Ain't That Thing Too Cool For You" ilmestyi vuonna 1998. Henkilövaihdoksista kiinnostuneita suosittelen klikkautumaan bändin kotisivujen historia -osioon, josta löytyvät miehistöjuoksutukset aina näihin päiviin asti. Ison bändin luotsaaminen ei kuulkaa ole varmasti helppoa! Voisiko sanoa, että Bloodshot Eyes osaa tarvittaessa mukautua pienempiinkin keikkapaikkoihin sivuten ohimennen alkuperäismiehistöään? Näet, pienin tilattavissa oleva viihdytysyksikkö on nimeltään Good Rockin' Trio (laulu, huuliharppu, kitara & rummut), jossa alkuperäiskolmikko - Kempas, Loikala & Pythón - pysyttelevät tiukasti, mutta syvällä bluesin alkulähteillä. Basistin mukaantulo synnyttää siitä Raw Gary And The Downtown Hooksin, jolloin rhythm & blues, blues ja rock'n'roll ovat avainsanat onneen.

Nykyisestä soittajistosta vielä pari sanaa...

Good Rockin' Kempas tunnetaan pitkäaikaisen Tortilla Flat -yhtyeen huuliharpisti-laulajana. Bändi perustettiin jo vuonna 1978 Kempaksen liittyessä miehistöön kaksi vuotta myöhemmin. Se on yhä aktiivinen ja kysytty bändi, joka nähtiin viime vuonna myös Lahti Blues & Rootsissa. Kempaksen nykyisissä soittokuvioissa ei pidä unohtaa myöskään Good Rockin' Trioa ja Raw Gary And The Downtown Hooksia. Aiemmin hän vaikuttanut mm. Moonshine Bluesbandissa ja Downhome Boysissa. Hän on muutenkin kuin soittajana ja levynkeräilijänä innokas bluesmies, jonka tekemiä haastatteluja ja kirjoituksia julkaistaan säännöllisesti Blues News -lehdessä.

Roy Fish Loikala on kitaristi - armoton biisintekijä - jonka ensimmäisiä merkittävämpiä yhtyeitä taisi olla The Seurue (1981-'83). Soittohommelit olivat käynnistyneet omatekoisella sähkökitaralla ja vahvistimella jo vuonna 1974. Mies kertoi, että soittotyylinsä on kehittynyt vuosien varrella mm. T-Bone Walkerin, Gatemouth Brownin, Johnny Guitar Watsonin, Freddie Kingin, Jimmie Vaughanin, Albert Kingin, Mick Greenin, Wilko Johnsonin ja kanttori-urkuri Piiparisen vaikutusvallan alaisina. Sittemmin Loikala on vaikuttanut Flatbrokessa, Helge Tallqvistin Deep Blue Diversissa ja Bluefogissa. Bloodshot Eyesin rinnalla Loikala soittaa brittityyppistä r&b: tä tykittävässä Trick Bagissa. Aktiivisia ovat myös Good Rockin' Trio ja Raw Gary And The Downtown Hooks.

Iiro Kautto on nykyään valtakunnallisesti erittäin arvostettu basisti, jonka ensimmäisiä merkittävimpiä bändikiinnityksiä taisi olla Kingston Mines Blues Band. Mies tuli laajempaan tietoisuuteen Oiling Boiling Rhythm'n Blues Bandista, jonka jälkeen soitti Erja Lyytisen Bandissa. Kautto on vaikuttanut näiden jälkeen mm. Aulangossa ja Henry O'Bandissa. Hän toimii opettajana Pop & Jazz Konservatoriossa (ent. Oulunkylän Pop & Jazz opisto). Kauton voi bongata ajoittain myös Raw Gary And The Downtown Hooksin riveissä.

Tom Pythón (= Salonen) on Bloodshot Eyesin svengaava, hyvätatsinen alkuperäisrumpali, jonka sivujuonteetkaan eivät johda sylttytehtaalle, vaan Minni & The Moocher -nimiseen bändiin... Se oli 40-50 -lukujen jumpiin erikoistunut yhtye, joka toimi 90 -luvun puolenvälin tienoolla rinnan Bloodshot Eyesin kanssa. BSE:n ohella Tomppa soittaa nykyään Salatupakit -nimisessä bändissä, joka aiemmin operoi nimellä The Brutals.

Saksofonisti Jarmo Rouvinen on kotoisin Heinolasta, jossa ensimmäisiä bändejä 70 -luvulla oli Salt Peanuts -niminen jazzyhtye. 80 -luvulla tulivat maailmanmusiikkiin erikoistunut Sambesi ja samanaikaisesti Heinolan Big Band. Nykyään Rouvinen vaikuttaa Helsingin poliisisoittokunnassa. Muita miehen aktiivikytköksiä ovat mm. Ilkka Alanko Orkesteri, The Great Helsinki Swing Band, Jazz Society Big Band, Niki's Four Jazzmen ja Uzva.

Ville Hovi on saksofonisti, joka on opiskellut instrumenttinsa hallintaa mm. Jukka Perkon, Teemu Salmisen ja Lee Konitzin opeissa. Hän on soittanut mm. Eija Kantolan yhtyeessä ja kollegansa tavoin Helsingin poliisisoittokunnassa. Aktiiviteettia ylläpitävät edelleen mm. Bubble-orkesteri ja Ville Hovi-Petri Somer-Band.

teksti: Hara Järvinen (Kiitos Kari Kempakselle ja Bloodshot Eyesin soittajille!) / valokuvat: Pirjo Salminen

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

THE BRITISH STANDARD with JUKKA GUSTAVSON www.myspace.com/thebritishstandard

The British Standard perustettiin 2000 -luvun alussa Porvoossa. Pitkän linjan muusikot, basisti Juhani "Jussi" Busk ja rumpali Henrik "Hegge" Söderholm ottivat hoteisiinsa nuoren kitaristin, Eduardo "Segu" Seguvian. Muutama lonkalta heitetty livekeikka sai niin hyvää palautetta, että toimintaa jatkettiin nyt ihan tosissaan. Sitoutuminen ja panostaminen kannatti jalostaen yhä parempia keikkoja. Seguvia lähti opiskelemaan äänitystä ja tuottamista Liverpooliin vuonna 2002, mutta välimatkoista huolimatta British Standard oli yhä toiminnassa. Legendaarisen Hammond-taiteilija Jukka Gustavsonin (mm. ex. Wigwam) kanssa käynnistyi yhteistyö Segun palattua kotikonnuille 2005. Rumpali Söderholmin äkillinen poismeno pysäytti yhtyeen hetkeksi vuonna 2009. Apu löytyi uudesta lyömäsoitintaiteilijasta, Jocke Silbersteinista, joka sittemmin on lunastanut paikkansa Stanujen rumpupalilla.

The British Standardin keikkasetti koostuu vahvasti 60 -luvun brittibluesin helmistä, joita tunnetuiksi tekivät tahoillaan mm. John Mayall’s Bluesbreakers, Peter Green’s Fleetwood Mac sekä Spencer Davis Group. Bluespohjaista rockiakaan ei vierasteta, joten ties vaikka Seurahuoneella kuultaisiin esimerkiksi Creamin "White Room". Amnestyn 50-vuotisjuhla-albumilla (Fullsteam Records, v. 2011) on yksi Jukka Gustavsonin/The British Standardin tuore esitys, Gustavsonin sävellys "Blues For Aleksei". Hienoa, että kappale on kelvannut jopa Radio Helsingin soittolistalle. Muita kokoelman esiintyjiä ovat mm. Paula Vesala, Stam1na ja Asa & Ismo Alanko. British Standardilta/Gustavsonilta on ilmestymässä vihdoin syksyllä esikoisalbumi, “High Performance” (Trichord Levy). Toivottavasti sitä olisi saatavilla pääkonsertissa! Kuuntelin juuri paria raakamiksausta ja olen nyt jo liekeissä!

The British Standardin jäseniä lainatakseni: “Brittibluesin kivinen polku olisi tallattu jo ajat sitten päätökseen, ellei yleisö olisi ollut samaa mieltä – brittiblues on hienoa”! Luulenpa, että asiaan vaikuttaa selkeästi myös se, että kyseessä on soitannollisesti kerta kaikkiaan tiukka ryhmä ja mr. Gustavson livenä yksi valovoimaisimmista muusikoista maassamme. Bändin soitinarsenaaliin kuuluvat oikea Hammond B3 ja aina yhtä sykähdyttävät Lesliet sekä Les Paul, basso ja rummut. Ehtaa ja aitoa kamaa, kuten on musiikkinsakin! Kaksi erityyppistä laulusolistia ovat kuin piste i:in päälle... 

Jussi Busk – laulu, basso / Eduardo Segu Seguvia – kitara / Joachim “Jocke” Silberstein – rummut / Jukka Gustavson – laulu, Hammond

Jukka Gustavson on valtakunnallisesti erittäin arvostettu muusikko - laulaja, kosketinsoittaja, säveltäjä, sanoittaja - jonka pyysi jammailemaan British Standardiin vanha tuttava, nyt jo edesmennyt Hegge Söderholm. Heillä oli aikoinaan ollut keskinäistä yhteistyötä ja soittohistoriaa (kuten itse asiassa Jussi Buskillakin). Koska yhteiset jamisessiot sujuivat mallikkaasti, tuli kosketinsoittajasta bändin vakituinen lisäjäsen.

Taustatietoja yhtyeen soittojäsenistä...

Jukka Gustavsonin (synt. -51) ensimmäinen kokoonpano oli The Hollymakers, johon nuorukainen liittyi kesällä '66. Yhtye oli perustettu alkujaan vuonna 1962, mutta nyt siihen oli tarvittu vaihteeksi uusia soittojäseniä armeijaan lähteneiden tilalle. Porvoon musiikkiopiston pianonsoittotunnit saivat jäädä. Nuorukainen onnistui hankkimaan vanhempiensa avustuksella ensimmäiset Farfisa -urkut. Hollymakers -nimi vaihtui syksyllä TOJ Limited:iksi. Gustavsonin repertuaariin tuli nyt keskeisesti laulu mukaan urkujen ohelle. Itse asiassa, mies on loistava solisti, jonka soundi ja melodinen tapa käyttää ääntään ovat johtaneet mestari Stevie Wonder -vertauksiin. TOJ Limited hajosi vuoden päästä, jolloin Gustavson liittyi urkuri/laulajaksi uudelleen viritteillä olleeseen The Roostersiin. Puuhamiehinä toimivat alkuperäisjäsen, Raimo "Raikka" Rautarinne (rummut) ja ex. Greatures, Vladimir "Nikke" Nikamo (kitara). Bassoon tuli Hannu Vihunen. Roostersin aikoihin Gustavson sävelsi omia biisejä, joista ainakin "Luulosairas" päätyi keikkasettiin. Ohjelmisto koostui pääosin lainamateriaalista; eritoten Trafficista, Spencer Davis Groupista sekä Motown -soulista. Roosters ehti välissä jo kaiketi hajota, mutta elpyi, kun Nikamon tilalle löytyi kitaraan Jorma Karvonen. Jotkut aikalaiset ovat muuten maininneet, että Gustavsonin aikaisessa Roostersissa sekä vastaavasti nykyisessä British Standardissa löytyisi melkoisesti musiikillisia yhtymäkohtia. Jukka Gustavson liittyi Wigwamiin vuonna 1969, jolloin siinä vaikuttivat Jim Pembroke, Nikke Nikamo, Mats Huldén ja Ronnie Österberg. Ensimmäinen levytys Jukan aikana, Wigwamin kakkossinglen a-puolella oli yhden kaikkien aikojen mielibiisejäni, "Luulosairas" (b-puolella Pembroken "Henry's Highway Code" , Love Records '69). Jukka Gustavson vaikutti bändin riveissä kesään 1974 asti siirtyen tämän jälkeen taiteellisesti korkealaatuiselle soolouralleen. Ensimmäinen sooloalbumi "Jaloa ylpeyttä yletän... Ylevää nöyryyttä nousen" ilmestyi Love Recordsin kataloogissa 1978. Vastaavasti viimeisin, tuorein Gustavson albumi on "Community Jazz" (Zen Master, v. 2009).

Jukka Gustavson on vaikuttanut mm. Alone Together Orchestrassa, Sahdissa ja Organ Fusion Bandissa. SF-Bluesin riveissä Gustavson teki kiertueen vuonna 2007, jolloin kokoonpanolta ilmestyi albumi, "Man - Be Careful". Jukka on tehnyt yhteistyötä myös Hoedownin kanssa, esiintyen keikoilla ja osallistuen albumin "Black & White" -sessioihin (Humble House Records, v. 2010)

Jussi Busk on basisti, jonka erityisvahvuuksiin kuuluu myös laulaminen. Busk vaikutti 70 -luvun lopulla Tom Gustavson Bandissa. Se esiintyi Puistobluesissa vuonna 1979. Basistin soittoaktiviteettia ylläpiti seuraavan vuosikymmenen alussa Forget Me Nuts, jossa Urho "Rabbe" Fredriksson oli kitarassa/laulussa ja Hegge Söderholm rummuissa (Faction -yhtyeen riveissä Suomen Rock mestareita vuosimallia '70). Forget Me Nuts esiintyi Puistobluesin pääkonsertissa (1981), jolloin muita buukattuja olivat mm. Pity The Fools ja Dave Lindholm, Albert Järvinen & Super Blues Band. Jussi Buskilla on ollut musiikillista yhteistyötä Gustavsonin Jukan kanssa jo näihin aikoihin. Jukka oli näet Tom Gustavson Bandin keikalla ensi kerran vuonna 1978 ja vieraili myöhemmin myös Forget Me Nutsin keikoilla. Mainitsen lopuksi, että Jussi Busk soitti Kirkan taustabändissä bassoa n. 1,5 vuotta aikavälillä 1982-83.

Eduardo "Segu" Seguvia kertoi, että hän aloitteli kitaransoiton siskonsa vanhalla nailonkielisellä tultuaan teini-ikään. Kaikki kaverit kuuntelivat silloin kovasti muodissa ollutta heavy metallia, mutta Segu diggaili vanhaa bluesia. "Ensimmäinen kosketukseni bluesin saloihin oli Howlin’ Wolfin London Sessions, jota tuli kuunneltua C-kasettimankalta kunnes äärimmilleen kulunut nauha meni poikki. Ensimmäinen kaupasta ostettu vinyyli oli Best Of Cream. Jatkoa seurasi John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Claptonin muodossa. Homma oli alusta pitäen selvä – brittiblues. Nailonkielisellä ei pitkälle pötkitty. Kaverin faijalta löytyi japanilainen SG-kopio, joka kuitenkin tuhoutui soittovimman ansiosta. Ensimmäisistä kesäduunirahoista hankin Les Paul -kopion, mutta vahvistimeen ei kuitenkaan rahaa jäänyt. Niinpä ensimmäinen vuosi meni sähkistä ilman sähköä veivatessa. Seuraavana kesänä sain hankittua sen kovasti kaivatun putkivahvistimen. Helposti 10-tuntisiksi venyneet soittoharjoitukset kuluttivat kieliä siihen malliin, että usein loppuunruostuneet kielet keitettiin soodakattilassa, äidin riemuksi, kun uusiin ei ollut varaa. Kielen katkeaminen olisi ollut taloudellinen katastrofi, joten soittotatsi muodostui varhaisessa vaiheessa pakostakin herkäksi." Eric Claptonin ja Peter Greenin kautta avautui Segulle uusi maailma tutkimusretkensä viedessä yhä syvemmälle bluesin alkulähteille. "Kovimpia juttuja ovat olleet ensirakkaus Howlin’ Wolfiin sekä Hubert Sumliniin, sitten Muddy, Buddy Guy, Junior Wells ja oikeastaan koko Chicagon sähköinen blues-scene. Sähkökitaristeista yksi on ylitse muiden, Texas Cannonball Freddie King. Myöhemmin mukaan tarttui T-Bone Walker, Otis Rush sekä valkoisista amerikkalaisista eritoten Mike Bloomfield". Nuori Cläbä ja Greeny ovat kenties eniten vaikuttaneet soittotyyliini, aprikoi Seguvia. "Viime vuosikymmenenä etenkin Greenin soitto on ollut yhä tärkeämpi vaikuttaja". The British Standardin ohella Segu vaikuttaa myös 60’s Memphis soul -henkisessä kokoonpanossa, The Oh-Kays, sekä tuuraa silloin tällöin pedal steel -kitarallaan erinäisissä country-kokoonpanoissa. Ammatikseen hän tekee äänitys- ja miksaushommia omassa studiossaan.

Rumpali Joachim Silberstein avasi vaiheitaan seuraavasti... "Jocke Silberstein takoi kaikkea sormillaan, käsillään, kynillä... kunnes faija hermostui älämölöön ja jatkuvaan rumpujen ruinaamiseen. 1988 saapuivat tulipunaiset, Yamaha -merkkiset kannut taloon, eikä paluuta entiseen ollut. Alkuaikojen suuria vaikuttajia rumpujen soitossa olivat - Phil Rudd (AC-DC) ja Nicko McBrain (Iron Maiden). Nykyään saan vaikutteita erilaisesta musiikista, saundeista, soittajista. Kaikkea siis soitettiin AC-DC:stä Led Zeppeliniin, Jimi Hendrixistä Doorsiin. Rumpukapulat olivat paksuja kuin koivuhalot ja kalvot sen näköisiä. Sormet verissä ja rakkuloilla soittotekniikkaa etsiessä treenasin omassa huoneessani talon yläkerrassa, jossa kesäisin oli niin kuuma, että hiki valui ja ikkunat keräsivät kosteutta.. Yksinään soittelu oli kovaa puuhaa, mutta sitten alkoivat bänditouhut. Ensimmäinen soittokaverini oli, kukapas muu, kuin Eduardo Segu Seguvia. Stevie Ray Vaughania kopioitiin ja kovaa. Keikkojakin tehtiin ja niistä oltiin ylpeitä; katsojiakin oli pari... tyttöystävien lisäksi. Aikaa on kulunut ja kaiken maailman kokoonpanoissa oltu. Hevi-humppa-bilebändikokoonpanoissa. Soittotekniikka on parantunut... ainakin hiljaisemmaksi. Paluu bluesin pariin tapahtui pari-kolme vuotta sitten, kun Eduardo ja Suuri Juhani Busk kyselivät treeneihin mukaansa".

 teksti: Hara Järvinen (The British Standardin jäsenille & Jukka Gustavsonille kiitokset, keikkavinkistä Timo Vuoriolle!) / Kuvat: Olli-Pekka Orpo / Arkistokuva: Albumilta "Community Jazz" - Jussi Virmajoki)

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

SWEET JEENA AND HER SWEETHEARTS

www.myspace.com/sweetjeenaandhersweethearts                               www.sweetjeena.com

Tampereen seudulta ponnistava Sweet Jeena And Her Sweethearts on mitä mainioin rock’n’roll bändi, jonka oivaliaasti sekoitetusta rock-a-billy-keitoksesta löytyy – kuten pitääkin – reilusti kantri- ja bluesvaikutteita. Lisämausteena on ripoteltu hyppysellinen jazzia. Helpottaisiko yhtään mielikuvan hahmottamista, jos ehdotan, että yhtymäkohtia voisi löytää vaikka texasilaisen Rosie Floresin tuotannosta?

Sweet Jeena And Her Sweetheartsin ohjelmisto koostuu omista ja lainabiiseistä (esimerkkinä Leiber/Stollerin "Black Denim Trousers"), joita laulajatar Jeena tulkitsee äärimmäisen viehkeästi ja vauhdikkaasti. Pojista varsinkaan kitaristia, Klemolan Ristoa, ei voine moittia paikalle jämähtäneisyydestään. Visuaalisuuden ja soittotaidon lisäksi bändin erityisvahvuuksiin kuuluu ehdottomasti tyylitaju. Mieltymys öisten katujen ja viattomuuden yhdistelmään sekä film noir -filmien kohtalokkuuteen ovat aistittavissa myös heidän musiikissaan. Suosittelen tutustumaan bändin svengaavaan ”Rock’n’Roll Picnic” -albumiin (2009)! Sen nimikappale pääsi edustamaan genren tuoretta tarjontaa Johannan julkaisemalle 4-cd:n boxille: "Slap That Bass - The Story of Finnish Rockabilly & 50's Style Rock'n'Roll". Yhtyeen myspace -sivujen ohella voit tutustua Sweet Jeenan antiin katsomalla "Iiro irti" television-ohjelman Yle Teemalla, sunnuntaina 4.9. klo 21.00 (uusinta ma 5.9. klo 20.15), jolloin Sweet Jeena And Her Sweetheart jaksot tulevat ulos. Materiaali on kuvattu toukokuussa Raumalla pidetyissä Cruisin bileissä. Mainittakoon vielä, että yhtye on viihtynyt lähiaikoina studiossa äänittäen uutta materiaalia tulevalle albumilleen.

Jeena Rancken – laulu / Risto Klemola – kitara, taustalaulu / Olli Liljeström – kontrabasso, taustalaulu / Samu Laiho – rummut, perkussiot

Kun utelin Sweetheartsin alkuvaiheista, Klemolan Risto kertoi, että Jeena Ranckenia oli pyydetty Nokialle rockabillybändin kanssa keikalle. Nainen oli lupautunut, vaikka sillä hetkellä bändiä ei ollut olemassa (aiempia toki oli ollut, esim. Sweet Jeena And Her Ding Dong Daddies). Nyt piti löytää nopeasti oikeat soittajat. Jeena kyseli jameissa rockabilly/country tyylistä kitaristia ja joku osoitti sormellaan Ristoa. Näin käynnistyi parivaljakon yhteistyö, komppiryhmä tuli kasattua, pistokeikka soitettua ja energia oli virrannut tuoreena. Tässä oli ollut jotain spesiaalia. Orkesteri ryhtyi teroittamaan timanttinsa särmiä säveltämällä, sovittamalla ja ahkeralla harjoittelulla. Asioita ei saanut jättää todellakaan puolitiehen. Sweet Jeena And Her Sweetheartsin ensimmäinen keikka oli jo alkutalvella 2007, kuukausi-pari ensivirityksen jälkeen. Kokoonpano oli Jeena Ranchen (laulu), Risto Klemola (laulu, kitara), Heikki Koivunen (kontrabasso) ja Tumppi Huuhtanen (rummut). Tällä miehityksellä äänitettiin vanhassa hirsitalossa keskellä Jeenan olohuonetta osuvasti nimetty debyyttialbumi, "Rock 'n' Roll Picnic". En tainnut vielä mainita, että päävastuun omasta materiaalista kantavat Ranchen ja Klemola. Risto mainitsi puhelimessa vielä mielenkiintoisen asian, jota en malta olla tuomatta esille; Jeena on ihan pikkutytöstä lähtien kuunnellut roots-musiikkia, toisin kuin useimmat meistä on ne löytänyt vasta myöhemmin...

teksti: Hara Järvinen (Kiitokset Klemolan Ristolle!) / Jeenan valokuva: Jyrki Kallio

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

WENTUS BLUES BAND   www.wentusbluesband.com  www.myspace.com/wentusbluesband

Wentus Blues Band perustettiin Kokkolassa vuonna 1986. Omakustanteena julkaistu ensialbumi sai päivänvalon v. 1989. Se sisälsi bluesgenrestä poimittuja lainoja - mm. Muddy Watersia, Howlin' Wolfia, Sonny Boy Williamsonia - ja mukaan mahtui basisti Robban Hagnäsin tekemä "Boogie". Seuraavat kuusi albumia ilmestyivät kotimaisen Bluelight Recordsin huomassa, jolloin oman materiaalin (Hagnäs-Riippa) osuus oli jo huomattava.

Wentus Blues Bandin viimeisin tallenne on keväällä ilmestynyt - legendaarisen The Band -rumpali Levon Helmin kotistudiolla New Yorkin osavaltiossa työstetty - "Woodstock", joka on järjestyksessään toinen saksalaisen Ruf -yhtiön tallissa. Tuottajana toimi ruotsalaiskitaristi Clas Yngström ja kolmen kappaleen tekstityksistä vastasi vanhanliiton veteraani, Pete Brown, joka tunnettaneen oman uransa lisäksi Cream-yhtyeen lyyrikkona. "Woodstock" on erittäin kova näyttö bändin nykykunnosta sekä omavaraisuudesta levytettävän materiaalin suhteen (Hagnäs-Kinaret-Riippa-Gröhn). Bluesalbumiksi se on monipuolinen, eri sävyjä sisältävä, rokkaava ja rullaava kokonaisuus. "Bluesin soittaminen ei ole sinällään kovin vaikeaa, mutta syvempi oivaltaminen vaatii aikaa ja edellyttää elämänkokemusta. Tämä kuulostaa kliseeltä, mutta niin se vain on", kertoi Robban tuntemuksiaan.

Edellinen Ruf-julkaisu oli tupla-cd, "Family Meeting", joka tallennettiin bändin 20 -vuotisjuhlakonsertissa 2006. Heikki Kossi ohjasi tilaisuudesta erittäin lämminhenkisen, samannimisen dokumentin, joka sai Jussi-ehdokkuuden vuonna 2007. Filmi on kelvannut usealle televisioyhtiölle ja julkaistu myös DVD:nä. Wentus Blues Bandin juhlakonsertissa päivänsankareiden kanssa lavalla nähtiin useita maailmankuuluja blues-muusikkoja (mm. Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilson, John Mayall & The Rolling Stones yhteyksistään tiedetty Mick Taylor, Lazy Lester, Omar Dykes, Barrence Whitfield, Sven Zetterberg, Eddie Kirkland & Louisiana Red), joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä eri äänitystilanteissa tai keikkarintamalla.

Wentus Blues Bandista on muodostunut pitkäjänteisellä, kovalla työnteollaan yksi eniten keikkailevista ja kansainvälisimmistä bluesyhtyeistä maassamme. Se on tehnyt yhteistyötä esiintyen ja kiertäen edellä mainittujen nimien lisäksi vaikkapa Sonny Rhodesin, Slimwood Slimin ja Phil Guyn kanssa kotimaisia huippuja unohtamatta (esim. Pepe Ahlqvist, Eero Raittinen & Jukka Tolonen). Wentus Blues Band esiintyi vuonna 2000 ensimmäisessä Lahti Blues & Rootsissa nyt jo edesmenneen amerikkalaisen harpisti/laulaja Rock Bottomin (alias David C. York) ja ruotsalaisen Pelle Lindströmin kanssa (jälkimmäisen kera ilmestyi studiolivealbumi, Wentus Blues Band featuring Pelle Lindstöm "Hoy Hoy", Bluelight Records v. 99). Wentus on toiminut myös Canned Heatille Euroopan kiertueella aloitusaktina.

Wentus Blues Band on nykyään sekstetti, joka tuskin jättää yleisöä kylmäksi Lahdessakaan. Vaikka kundit ovat tehneet hommaa ammattimaisesti jo vuosia, ei kyllästymistä ole havaittavissa ainakaan esiintymistilanteissa. Päinvastoin, lavalta välittyy soittajien hyväntuulinen habitus ja halu laittaa parastaan!

Juho Kinaret – laulu, lyömäsoittimet / Niko Riippa – kitara / Kim Vikman – kitara / Pekka Gröhn – koskettimet /  Robban Hagnäs – basso / Michael Axelqvist – rummut

Wentus Blues Bandin alkuvaiheita ja vähän muuta....

Kaikki sai alkunsa kokkolalaisteinipoikien soitto- ja bluesinnostuksista... Robert "Robban" Hagnäs aloitti kymmenvuotiaana kitaralla siirtyen bassoon täytettyään kaksitoista. Bluesmusiikkiin ohjasi isoveljen Fleetwood Mac -älppäri, "The Pious Bird Of Good Omen". Se innosti myös ensikokoonpanoon, jossa Robban oli bassossa, isoveljensä Leif kitarassa ja Mikael "Axeli" Axelqvist rummuissa. Robban tutustui näihin aikoihin (1985) musiikkileirillä kitaraa soittaviin nuorukaisiin, Niko Riippaan ja Kim "Hiding" Wikmaniin, jolloin Wentus Blues Band syntyi. Bändin nimi napattiin siitä, että Robbanin vanhemmat asuivat Wentuksessa, jossa kundit treenasivat talon autotallissa. Puoli vuotta myöhemmin koitti nuorukaisten ensimmäinen ravintolakeikka Kokkolan Vaakunassa Duke Robillardin lämppärinä (1986). Alaikäisiä kun olivat, piti vanhempien olla mukana. Laulusolistiksi löytyi Antti Sjöberg vuonna 1987, jolloin pitkäaikainen miehitys oli kasassa (Sjöberg, Riippa, Wikman, Hagnäs & Axelqvist). Wentus Blues Band keikkaili opiskelujen ja töiden ohella ensimmäiset 10 vuotta pääasiassa Pohjanmaalla. Sitten mukaan tulivat Etelä-Suomi ja Ruotsi. Antti Sjöberg on opettaja ammatiltaan ja kolmen lapsen isä, niinpä hän ei aina kyennyt keikoille, joten 90 -luvun puolella oivallettiin käynnistää esiintymiset myös vierailevien solistien kera. Ensimmäisiä yhteistyökumppaneita olivat Pepe Ahlqvist, Eero Raittinen, Jukka Tolonen ja Pelle Lindström. Laulusolisti Sjöberg jättäytyi kokonaan pois v. 2004, jolloin remmin astui lahjakas himankalainen Juho Kinaret (ex. Blues Blackmail). Kuudenneksi jäseneksi liittyi loistava kosketinsoittaja Pekka Gröhn (2005), joka on vaikuttanut mm. Kauko Röyhkän, J. Karjalaisen ja Eero Raittisen bändeissä. Mainittakoon lopuksi, että Niko Riippa on tehnyt kaksi omaa sooloalbumia; "Bohemian Breakfast Bar" ('03) ja "Flying Circus" ('09). Jälkimmäinen on instrumentaalilevytys, jossa yhdistyvät blues- sekä juurimusiikin melodiat ja rytmit folk-vaikutteisiin. Niko Riippa Flying Circus on esiintynyt myös levytyskokoonpanollaan: Niko Riippa (kitara), Robban Hagnäs (basso) ja norjalainen Robert "Robban" Skoglund (rummut).

teksti: Hara Järvinen (Kiitos Robban Hagnäs!) / nykykuva: Pasi Tuominen / arkistokuva: Leif Hagnäs)

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

CRAWFISH KINGS   www.myspace.com/crawfishkings

Tamperelainen Crawfish Kings kuuluu maamme harvalukuisten – vaan ei millään muotoa vähäpätöisten – roots-yhtyeiden kastiin, jotka ovat keskittyneet louisianalaiseen zydeco- ja cajunmusaan. Kyseiset musiikkityylit ovat paikallisen ranskankielisen väestön hauskanpitomusiikkia, jotka parhaimmillaan ovat useimmiten juuri livenä, elävän yleisön vuorovaikutuksessa. Louisianan perinteet saavat Crawfish Kingsiltä pikantin käsittelyn, jossa rock-asenteella sukelletaan hienostelematta syvälle alkumusiikin syövereihin. Laulaja-haitaristi Jarkko Helin on yhtyeen perustaja ja nykyinen miehistö ollut kimpassa reilut kymmenen vuotta. Keikkakysyntää on riittänyt kansanmusiikki- ja jazzfestivaaleista aina moottoripyöräbileisiin ja kaikkea niiden väliltä. Crawfish Kings esiintyi Lahti Blues & Rootsin pääkonsertissa vuonna 2006, jonka jälkeen useampi siellä faniksi kääntynyt henkilö on toivonut revanssia... Juu, kiitosta vaan itsellenne!

Crawfish Kingsin myöhäinen soittoaika varmistaa sen, että tässä vaiheessa yötä ovat tittelit heitetty nurkkaan. Viimeistään nyt on aika relata ja bailata! Lahden Seurahuoneella asiaan kuuluu, kuten siellä Syvässä etelässä, että pikkuhaitarilla on poikkeuksellisen suuri rooli. Siitä vastaa yksiriviselle vihkiytynyt Johtaja Helin komppiryhmänsä pitäessä varmasti huolta, että kokonaisannista löytyy sähköistä ytyä ja rokkaavaa draivia. Kuulemamme huhun mukaan Crawfish Kingsin matkassa tulisi Lahteen yleisöä Louisianan rämeille johdattelemaan myös texasilaislähtöinen Wiley Cousins pianoineen... Heh, sehän olisi makeeta. Hii-Hoy!

Jarkko Helin – laulu, haitari / Marko Aho – kitara / Tommi Tenkula – basso / Janne Salo – rummut

Bändin alkusysäys ja pikaotanta nykysoittajiin...

Jarkko Helin hurahti yksiriviseen haitariin ensi-innoittajanaan Veli-Matti Järvenpää (eritoten biisi "Cajun valssi" eli "Tits Yeux Noires"). Sen jälkeen tuttu roots-taitaja Harri Raudaskoski perehdytti innokasta soittajaa yhä syvemmälle zydecon ja cajunin saloihin. Se johti oman Crawfish Kingsin perustamiseen joulukuussa 1995. Helinin "Lennun" lisäksi siihen kuuluivat Jussi "Jo' Buddy" Raulamo (laulu, kitara), Tomas Bergman (basso), Esa Vienola (rummut) ja Tommi Laine (pesulauta). Bändin miehitys oli alkuvuosina hyvinkin elävä ja soittajavaihtuvuus melkoista. Käsittääkseni vuonna 2000, jolloin Additional Musiciansin kitaristi Marko Aho liittyi ryhmään, vakiintui kokoonpanon miehitys nykyiseen muotoonsa, Jarkko Helin-Marko Aho-Tommi Tenkula-Janne Salo. Heillä on kaikilla melko erilaiset soittajataustat, mutta se ei näytä menoa häiritsevän, ehkäpä päinvastoin. Crawfish Kingsin esikoisalbumi, omakustanteena julkaistu "Zydeco Boogaloo" ilmestyi vuonna 2005. Se on erittäin mainio, hyväntuulinen levy, jolta löytyy vaikkapa klassinen zydeco-hitti, Boozoo Chavisin "Paper In My Shoe", Buckwheat Zydecon "Zydeco Boogaloo" tai toisaalta alan muottiin onnistuneesti väännetty Beatles-klassikko, "Love Me Do". Pesulautaa soitti Rauno Nieminen ja vierailijoina sessioihin osallistuivat Wiley Cousins, Jussi Raulamo ja Heikki Laakso. Wiley Cousins vastasi mm. päävokalisoinnista juuri mainitulla Lennon-McCartney kappaleella.

Jarkko Helin on vaikuttanut haitaristina myös yhteispohjoismaisessa Cajun Du Nord -yhtyeessä, johon liittyi 90 -luvun lopulla korvaten Veli-Matti Järvenpään. Muutama vuosi sitten, kun Crawfish Kings piti tovin keikkailutaukoa, Helin puuhasteli akustisen cajuntrionsa, Cajun Cometsin kanssa. Sen rinnalla toimi hetken cajunia myös suomeksi esittänyt Polka Dots. Jarkko Helin tunnetaan soittamisen lisäksi haitarinrakentajana. Viime vuosina hänen rakentamansa soittimet ovat keränneet kiitosta Suomen huipuilta ja herättäneet kiinnostusta ympäri maailmaa. Esimerkiksi kuusiäänikertainen kahden vireen malli on ollut monien rapakon takaisten haitaristien ihmetyksen kohteena.

Marko Aho on soitellut sekalaisissa kokoonpanoissa. Ensimmäisiä merkittävämpiä oli kantrihenkinen, Additional Musicians (1997), joka nimensä suomennoksen mukaisesti esiintyi vaihtelevin soittajin, tässä tapauksessa eritoten laulusolistein. Sellaisia olivat esimerkiksi tamperelaiset Hannu Sainio ja Freikkareiden Pekka Myllykoski. Yhteistyön lisäännyttyä jälkimmäisen kanssa nimeksi vaihdettiin Jytäjemmarit (Pekka Myllykoski ja Jytäjemmarit). Sanoituspuolesta vastaavat Marko Aho ja Antero Gustafson, jotka tyylillisesti ovat yllättävän lähellä Myllykosken ja Saarelan tyyliä. Marko Aho soittaa myös M ja Rytmijäte -nimisessä, huvittavasti ainoastaan Jytäjemmareita coveroivassa bändissä, joka sai alkunsa syksyllä 2009. Lisäksi miehen soittoaktiviteettia yllä pitää 4W eli hatunnosto Juha Watt Vainiolle. Marko on innokas musiikkimies muutenkin kuin vain soittajana puuhastellen mm. Suomen Maaseutumusiikkiyhdistys SMMY:ssä sekä tehden erilaisia soittoarvioita ja raportteja.

Tommi Tenkula (Tampere) toimii basistina myös tamperelaisessa rock-bändissä, Flinch, johon liittyi vuonna 2007. Bändin uusin albumi julkaistiin 8.6.2011.  Tenkulaa pitää lisäksi pihdeissään hard-rock -henkinen cover-bändi Tre:s Hombres. Se on käsittääkseni perustettu jo reilut kymmenen vuotta sitten... Tenkulan nuoruusvuosista mainitsen cover-rockyhtye Mistaken, joka perustettiin vuonna 1993 ja on yhä hengissä. Ensikeikalle Tommin basson viritti muuten Jarkko Helin, joka toimi silloin nuoriso-ohjaajana.

Janne Salon ensimmäisiä mainittavimpia oli 80 -luvun loppupuolella aloittanut Underground Orkesteri Julkiset Menot, jonka jälkeen rumpali touhusi viihteellisemmässä show-orkesterissa, Kissojen Taivas. Crawfish Kingsin ohella Salo toimii nykyään rumpalina Janne Jyrkänkosken Jam Blues Bandissa. Lisäksi miestä työllistää Harri Marstio Band, jonka keikkakoostumus on useimmiten trio. Janne Salo toimii myös soitinmaahantuojana erikoistuneena symbaaleihin. Tuotemerkkejään ovat Bosphorus ja uutena kiinalaiset Silken symbaalit ja gongit.

teksti: Hara Järvinen (Kiitokset: Marko Aho, Jarkko Helin, Tommi Tenkula & Janne Salo!) / Mustvalk. livekuva: Jyrki Kallio - muut Crawfish Kings)

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -