Dylania Lahdessa - ja Helsingissä

Etelä-Suomen Sanomat 3.3.2008

”Dylan on messias, Dylan on vapahtaja, Dylan meidät pelastaa, Nyt mennään Dylania kumartamaan, Come on, Mennään Dylania kumartamaan”, irvaili aikoinaan Eppu Normaali innokkaimmille Bob Dylan –faneille. Säkeet ovat jälleen monille ajankohtaisia, sillä maestro konsertoi jälleen Helsingissä kesäkuun 1. päivänä.

Mutta sitä ennen Dylania kumarretaan ensi keskiviikkona Lahdessa. Ei nyt ehkä ihan palvoen, mutta yhtä kaikki kunnioittaen. Syväkin kumarrus on, sillä konsertin ohjelmisto kattaa useamman Dylanin kauden ja tyylin. Sillä kuten nyt viimeistään tiedämme lähiaikoina Lahteenkin tulevasta Todd Haynesin elokuvasta I´m Not There, miehestä on ollut ja on moneksi.

Lahden konsertti on osa jo perinteiseksi muodostunutta Runo-rock –tapahtumaa. Esiintyjiksi on saatu kaupungin parhaimmistoa, ja vähän enemmänkin, sillä mukana on myös ´kotijenkkimme´ Mike Westhues. Hänen ohellaan laululla ja kitaralla on Pentti Baby Boy Varhama, bassoa soittaa ja niin ikään laulaa Marko Haavisto. Muut bändin jäsenet ovat kitaristi Atte Härkönen, basisti Esa Koria ja rumpali Lari Hermanni Lius.

Vaikka Dylania ei voi pitää Ylöjärven vekkuleiden väitteistä huolimatta minään Jumalana Suomessa, tällaisilla tribuuttikonserteilla on meillä jo vankka perinne. 60-luvun lopulla Uusi laulu –lehden porukka järjesti ensimmäisen Dylan-illan, johon sitten palattiin pari vuotta sitten. Ja onpa samaa harrastettu Lahdessakin, sillä moni vielä varmaan muistaa edesmenneen Vesa Lattusen ja Rauli Nordbergin vetämän konsertin. Jälkimmäinen on nytkin mukana julisteen suunnittelijana.

Harjoitukset alkoivat pari viikkoa sitten Marko Haaviston osuudella. Sysmän miehen suuhun sopivat parhaiten Dylanin kantrit, joihin Marko vielä osaa uittaa hetkittäin mukaan hippusen Johnny Cashia. Myöhemmin mukaan treeneihin tulivat bluesimpien piisien myötä Baby Boy ja Mike Westhues, joka on luvannut vetää ainakin It Takes A  Lot To Laugh But Takes A Train To Cry´n, All Along The Watchtowerin, Maggie´s Farmin sekä soolona sen varsinaisen protestilaulun The Times They´re A-Changin´. 

Opettajamiehenä Varhama ottaa aika ajoin harjoituksissa ohjat käsiinsä. Markon Lay, Lady, Lay muuttuu hänen ehdotuksestaan tavanomaista hitaammaksi. ”Ei se voi ainakaan nopeampi olla, nyökkää siihen Marko. Make You Feel My Love taas päätyy duo-esitykseksi Aten kanssa. ”Niin se muuten meni Bobillakin vain pianon säestyksellä”, toteaa siihen Lari.

Harjoitukset kulkevat jouhevasti, mutta hankalia ovat välillä kappaleiden alut ja loput. ”Niin se on yleensä aina, alut ja loput, mutta siinä välissä kyllä pärjäillään”, huomauttaa Marko. Harjoituksissa on muutenkin aivan oma sävynsä, josta valmiille tulevilla kuulijalla ei ole aavistustakaan. ”Olin kerran keikalla Kokkolassa paikallisen blues-bändin kanssa”, muistelee Baby Boy. ”Harjoitukset menivät hienosti, mutta kun tuli ilta, en muistanut enää mitään.

Välillä porukka yltyy muistelemaan Lattusta ja niin ikään autuaampien levyhyllyjen ääreen poistunutta Rokki-Makea. ”Olin paikalla, kun Vesa ja Make väittelivät jostain piisistä”, Marko kertoo. ”Ja kun he sitten pääsivät asiasta yhteisymmärrykseen, Make pisti levyn kahtia ja heitti palat uuniin.”

Kyse oli luultavasti Beatlesista. Mutta miten tiivistää epäilijöille Dylanin merkitys? Soitetaan Westhuesille, joka nyttemmin palannut vanhaan toiseen kotimaahansa. Aikoinaan hän hääräili legendaarisen Love Recordsin liepeillä ja teki tekstejä Wigwamin Jim Pembrokelle. Westhuesin ensimmäinen sankarihahmo oli Dylanin esikuva Woody Guthrie:
”Ei kumpikaan ole ehkä sen kummoisempi laulaja, mutta he ovat tehneet aivan loistavia lauluja. Dylan tosiaan jäljitteli aluksi Guthrien ohella Ramblin´Jack Elliotia ja Cisco Houstonia, mutta sitten hänestä tuli maailman paras lauluntekijä.”

Ollessaan kerran keikalla Duluthissa Westhues päätti ajella katsomaan lähellä olevaa Dylanin kotikaupunkia Hibbingiä. ”Se tuntui hienolta, tuossa on Bobin kotitalo, mutta samalla kyllä tajusin, että hänen oli lähdettävä sieltä. Eihän siellä ollut enää mitään.”

Ei tosiaan, sillä kuten Dylan sittemmin kertoi eräässä laulussaan, kaivostoimintakin oli jo siirtynyt aikoja sitten Etelä-Amerikkaan, tuttu ilmiö nyky-Suomesta. Mutta vielä kouluaikoina meno oli kai hieman samanlaista kuin vaikkapa Lahdessa. Elvistä, Little Richardia ja Buddy Hollyä digattiin, ja mikä mielenkiintoisinta, Dylanin ensimmäisessä bändissä soitti rumpuja kaveri nimeltään Leroy Hoikkala ja ensimmäisiä piisejä nauhurilleen otti Dick Kangas.

Ja yhä vieläkin kiistellään Dylan-kirjoissa ja –nettisivuilla siitä, oliko Bobin ensimmäinen tyttöystävä Echo Hällström suomalaista vai ruotsalaista sukujuurta. No, ainakin erään Dylanin Helsingin konsertin jälkeen päätimme yhdessä teatteriohjaaja Arto af Hällströmin kanssa, että totta kai hän amerikansuomalainen oli. Ehkä Girl From the North Country, ´pohjanmaan tyttö´, kertoo myös hänestä.  

teksti: Markku Koski, kuvat: Ville Kujala