Oikoradan varrella soi Dylan

Lahtea kai pidetään lähinnä huumorirokin luvattuna kaupunkina, mutta Runorokin huipentumaksi järjestetty Dylan-ilta oli eittämättä osoitus jostain muustakin. Noin sataviisikymmentä eri-ikäistä kuulijaa lähes täyttivät Vanha Juko –teatterin katsomon. Ei ihme, että vielä aamupäivällä huolestuneen näköiseltä vaikuttanut Rytmin ystävien puuhamies Jarttu Mustonen hymyili kuin Naantalin aurinko.

Konsertin kuulutti käyntiin toinen puuhapetteri Ville Kujala. Mitään lämmittelyä ei tarvittu, sillä I´ll Be Your Baby Tonight oli ensimmäiseksi kappaleeksi nappi valinta. Näin jo siksi, koska sen myötä oli tyylikästä päästää esiintyjät kukin vuorollaan yksitellen  lavalle. Sellainen dramatiikka sopi hyvin teatterisaliin, joka oli myös akustiikaltaan tällaiselle musiikille oivallinen paikka. Lavalla sattui myös olemaan valmiina musta verho, joka muistutti hieman Dylan-konserttien tuttua taustaa. Sitä jo legendaarista logoa ei tosin oltu ehditty sen oheen hankkia.

Kappalevalinnat olivat epäsovinnaisia, yllättäviäkin. Avauksen ohella itseäni eläyttivät ainakin Baby Boy Varhaman Down Along the Cove ja Blind Willie McTell. Hieno oli myös Varhaman Marko Haaviston kanssa duona esittämä Girl From the North Country. Sininiska kohtasi siinä komeasti punaniskan. Marko osasi vieläpä pistää lauluunsa hetkittäin Johnny Cash –sävyjä. Vaikuttavaa oli myös se, miten suhteellisen tuore Dylanin kuuntelija oli omaksunut parit Nashville Skylinen piisit niin hyvin, että ne kuulostivat hetkittäin jo hänen omiltaan.  

Mike Westhues oli ulkoisesti vaikuttava ilmestys. Ränstyneellä lippalakilla soittosopansa kruunannut mies taisi olla useimmille vieras hahmo, mutta sopi kokonaisuuteen sellaisena varsin hyvin. Aivan yhtä hyvin ei laulu soinut, sillä Mikeä taisi hieman vaivata oikorata-blues.

Suurin yllätys taisi kuitenkin olla bändi. Atte Härkönen, Esa Korja ja Lari Lius olivat ymmärtäneet hienosti tilaisuuden tarpeet. Kappaleita ei rokattu ja rollattu tylysti läpi, vaan mukaan mahtui myös kuhunkin piisiin sopivia vivahteita. Erityisen paljon minua viehätti ´Lahden Tom Pettyn´ Atte Härkösen akustisen kitaran sointi.







 


teksti: Markku Koski, kuvat: Ville Kujala